VIEQUESIN SAARELLA

Viequesin saari Puerto Ricossa oli täydellinen paikka viettää leppoisaa rantalomaa. Majapaikkamme oli kylässä lauttaterminaalin lähellä ja kaikkialle pääsi hyvin kävelemällä. Paikkaa voisi kutsua eläinten saareksi, sillä kulkiessamme vastaan tuli mahdoton määrä kaksi- ja nelijalkaisia otuksia! Koirat, kissat, kanat ja hevoset kulkivat vapaina ja aamuisin tuli herättyä jo aamuyöstä kukonlauluun. Puissa roikkui iguaaneja ja kaikenkirjavia lintuja lenteli ympäriinsä. Talot olivat värikkäitä ja omistajasta riippuen joko priimakunnossa tai suloisesti rempallaan. Saari on todella rauhallinen ja siellä tuntui myös turvalliselta liikkua, vaikka kuten kaikkialla, maalaisjärkeä on aina hyvä käyttää.

Yhden päivän vietimme vain hotellin altaiden äärellä, nautiskellen kirjoista ja allasbaarin tarjonnasta ja kahtena päivänä lähdimme saaren toiselle puolelle, missä monet kauniit rannat sijaitsivat. Lähdimme matkaan ronskisti kävellen ja - tätä ei muuten suositeltu missään matkaoppaissa - liftasimme. Saimme molempina päivinä nopeasti kyydit mukavilta paikallisilta, joista osa oli muuttanut saarelle toteuttamaan unelmiaan hitaammasta elämästä ja toimimaan esimerkiksi sukellusopettajina tai taiteilijoina. Tarjosimme aina bensarahaa, mutta sitä otettiin vastaan vain kerran eli halvaksi tuli liikkuminen!

Rannat joille menimme, sijaitsivat luonnonsuojelualueella ja pääsimme jututtamaan myös puistonvartijoita. Saimme kuulla mm. että vaikka Viequesia mainostetaan villihevosten saarena, oikeasti hevoset ovat kesyjä, omistajat vain yrittävät säästää kustannuksissa pitämällä niitä vapaina. He kertoivat kyseisten hevosten olevan melko iso ongelma ympäristölleen ja kuivuuden aikana myös eläimet itse kärsivät ravinnonpuutteesta. Kieltämättä iso osa näkemistämme hevosista oli laihoja takkuturkkeja, mutta vaikea tietää, olivatko ne kuitenkin tyytyväisiä vapaaseen elämäänsä. Sen voi sanoa, että ensimmäistä kertaa näin hevosen dyykkaamassa roskiksesta!

Parhaat rannat löysimme Secret Beachilta ja Playa Garcialta. Molemmista löytyy valkoista hiekkaa ja turkoosia merta, ja jälkimmäinen oli myös hyvin rauhallinen: saimme nauttia monta tuntia olostamme ihan yksin palmun alla loikoillen. Muutaman sangrian ryydittämänä innostuimme myös laulamaan ja tanssimaan lämpimässä vedessä, sillä silminnäkijöitä ei turhan paljon ollut!

Iltaisin katsoimme auringonlaskua hotellin rannalla, keräilimme merisiilin kuoria ja pimeän tullen nautimme tähtitaivaasta ja herkuttelimme joko huoneistollamme tai sitten eräässä rantakahvilassa, josta sai hyviä hampurilaisia ja drinkkejä. Saarella olisi ollut vaikka mitä nähtävää bioluminesenssistä koralleihin, mutta niin usein olen todennut turistimagneettien olevan iso pettymys, että meille riittivät aivan hyvin yksinkertaiset ilot ja lämmöstä nauttiminen. Viimeisenä päivänä jätimme haikeat hyvästit Viequesille: ehkä vielä joskus nähdään!

PUERTO RICO

Kun talvella tarvitsin hieman lomaa kaikesta, varasin ystäväni kanssa lennot Puerto Ricoon, joka osoittautuikin paitsi hyväksi valinnaksi myös helpoksi ensikosketukseksi Karibiaan. Ihastuimme kuvien perusteella valkoisiin hiekkarantoihin, eksoottiseen luontoon, upeisiin auringonlaskuihin ja rentoon elämänmenoon, eikä paikan päällä tarvinnut pettyä! Sää oli saapuessamme täydellinen ja vietimme ensimmäisen iltapäivän San Juanin vanhassa kaupungissa. Kaunis paikka värikkäine taloineen, mutta meille yksi yö siellä riitti sillä PR:n parhaimmat nähtävyydet olivat mielestämme toisaalla, kaupunkien ulkopuolella.

Palmunkuvat silmissä jatkoimme seuraavana aamuna taksilla lautalle, joka vei meidät Viequesiin, toiseen Puerto Ricon kahdesta suositusta lomasaaresta. Sieltä olimme varanneet muutamaksi yöksi ison lomahuoneiston, joka sattui vieläpä olemaan hotellin yhteydessä! Näin meillä oli paitsi täysin varusteltu asunto, myös mahdollisuus nauttia hotellin altaista ja merinäköalasta sekä syödä aamupalaa kauniissa puutarhassa. Oman kokemukseni perusteella voin suositella Bravo Beach Hotelia josta ylläolevat kuvat on otettu, jos tuonne olette joskus menossa ja kaipaatte hinta-laatusuhteeltaan hyvää majoitusta!

Hotellilta käsin pääsimme hyvin tutustumaan saareen, ja vaikka lomamme olikin lähes täydellistä löhöilyä, muutama kaunis kuva ja matkavinkki jäi takataskuun, ja ne ajattelin jakaa vielä seuraavan postauksen yhteydessä. Sen jälkeen onkin aika luoda katse tuleviin reissuihin, joita tälle vuodelle on tullut suunniteltua...

Puerto Ricon matka numeroina

Lennot: 450 euroa, Norwegian

Majoitus:  80-110 euroa/yö 3 tähden hotellissa

Pääsaari: 13790 km²

Vieques: 131 km²

Ravintolat: Pääruoat alkaen 10 euroa, drinkit alkaen 6 euroa 

Hintataso: melko lähellä Suomea, mutta liikkuminen edullista

Lämpötila: 28-32° ympäri vuoden

Matkalla nautitun sangrian määrä: 9 litraa 

GRAND CANYON

Grand Canyon on nimensä veroinen. Minun on turha tässä yhteydessä edes yrittää kuvailla sen kauneutta ja jylhyyttä sillä joku on tehnyt sen minua paremmin, mutta menkää katsomaan. Suosittelen lämpimästi.

Suurin osa vierailijoista käy vain reunoilta kurkkimassa kanjonia, mutta sen mittasuhteita on mahdotonta hahmottaa sieltä katsoen, joten saadakseen edes osviittaa kanjonin syvyydestä tai leveydestä on mentävä alaspäin. Se kannattaa myös siitä syystä, että kanjonin eteläpuolella se on ainoa keino päästä parveilevista vierailijaryhmistä ja turistimassoista eroon. Eteläreuna on hyvin täyteen rakennettu ja ruuhkainen, siellä on jopa oma julkinen liikenne aikatauluineen! Voitte siis kuvitella, että luontoelämys ei sieltä käsin ole kovin kaksinen. Historian kannalta kuitenkin suosittelen lämpimästi Grand Canyon Villagen läpi kulkemista ja muutamissa olennaisissa paikoissa vierailua. Kanjonin massaturismi ulottuu yli sadan (!) vuoden taakse ja sisältää monta mielenkiintoista tarinaa ja ihmiskohtaloa.

Kaksipäiväisen visiittimme aikana ehdimme ottaa haltuun mukavat osuudet parista eri reitistä: South Kaibab Trail ja Grandview Trail. Kuvat on otettu reittien varsilta, missä oli vastaantulevia kanssapatikoijia vain vähän. Kanjoniin laskeutuminen on raskasta puuhaa, ja siksi mitä alemmas kuljimme, sitä harvemmaksi kävivät vastaantulijat. Alas asti, Colorado-joelle, on 1,6km suoraa pudotusta ja sinne ja takaisin menoa yhdessä päivässä ei missään nimessä suositella sen ollessa helposti hengenvaarallista. Ilma käy kuumemmaksi kanjonin pohjalla, ja nesteytyksestä ja jaksamisestaan on pidettävä huoli. Me itse viittasimme kintaalla varoituksille, ja koska toukokuun alussa sää oli vielä hieman viileä, ehdimme turvallisesti ylös ja alas päivässä. Mutta raskasta se oli, myönnetään. Tossua sai laittaa toisen eteen vaikka ajoittain tuntui siltä, että matka ei edennyt ollenkaan. Onneksi silloin tällöin saa olla varjossa ja onhan kanjoni ihan vehreäkin, täynnä elämää.

Ensi kerralla otamme kunnon varusteet mukaan ja teemme pidemmän kierroksen, ja ehkä jonain päivänä jopa niin sanotun "rim to rim"-reitin, tarkoittaen siis eteläreunalta pohjoisreunalle tai päinvastoin patikointia. Grand Canyonin pohjoispuoli on todella rauhallinen, siellä käy vain kymmenesosa kaikista puistossa vierailevista. Olisimme itsekin menneet sinne, mutta uskokaa tai älkää - vielä toukokuussa pohjoisreuna on kiinni lumen takia. 

Pohjois- tai eteläpuolella, nämä maisemat jäävät loppuelämäksi mieleen. On aina silloin tällöin hyvä muistuttaa itseään omasta pienuudestaan vasten luontoäidin ihmeitä.

CANYONLANDS NATIONAL PARK

Oletko aina unelmoinut Grand Canyonin näkemisestä? Hienoa, niin on tehnyt 5 miljoonaa muutakin ihmistä, vuosittain. Sen verran Amerikan kuuluisin kanjonimaisema kerää reunoillaan väkeä, toki ansaitusti. Mikäli kuitenkin haluat uhkeita maisemia aivan itsellesi, on sinulla muutama vaihtoehto, joista yksi kiehtovin on Canyonlands National Park. Suuntaa siis katseesi Arizonasta koilliseen, Utahiin!

Canyonlandsin kansallispuisto on pääosin Colorado- ja Green River-jokien kaivertamaa erämaamaisemaa, jossa syvyyserot eivät ole niin radikaaleja kuin Grand Canyonissa, mutta epätodellisen näköistä maisemaa se on yhtä kaikki. Olet saattanutkin nähdä Canyonlandsia tietämättäsi, sillä se näyttelee pääosaa mm. elokuvassa 127 tuntia.  Meillä puisto sai olla näyttämönä kahden päivän ajan, kun patikoimme sen uumenissa. Puistossa käy vain vähän vierailijoita vuosittain, joten siellä todella saa olla rauhassa, ainakin toistaiseksi. Juteltuamme erään puistoa tuntevan naisen kanssa hän veikkasi, että kävijämäärät nousisivat seuraavien vuosien aikana merkittävästi. Onhan paikka hillittömän täynnä intiaanien jättämiä jälkiä, erikoisia luonnonmuodostelmia ja lähes koskematonta erämaamaisemaa.

Ensimmäisenä päivänä suuntasimme paikkaan nimeltä Island in the Sky, joka on muuta ympäristöään korkeammalla oleva pöytävuori. Ensimmäiset kuvat on otettu sen reunoilta, ja sieltä avautui huikea näkymä alas maantasalle ja sieltä vielä alemmas kanjoneihin. Päivän patikkaretkeksi valitsimme reitin, joka menisi pöytävuoren rinnettä alas ja jatkuisi tuonne alas asti, kanjoneiden valkoisille reunoille. Pystysuoraa vuorenrinnettä alas (ja ylös!) meno oli paitsi jännittävää, myös hyvin raskasta. Reisilihakset sai kyytiä, mutta tällainenkin antiurheilija löysi itsestään fyysistä poweria, kun palkintona oli aina uusi kuvakulma maisemaan. Monen tunnin kulkemisen jälkeen palkitsimme itsemme vielä evästauolla kanjonin reunalla istuen ja ilta-auringon syleilemää maisemaa ihaillen.

Seuraavana päivänä lähdimme patikoimaan keskellä päivän kuuminta aikaa kohti kartalla olevaa pientä pistettä, jossa kerrottiin olevan Ute-intiaanien raunio. Reitti kulki nelivetotietä pitkin, joka monissa kohdissa ei ollut tie lainkaan, vaan pelkkää upottavaa hiekkaa. Kansallispuistoissa autolla pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen käyttöön on otettava joko neliveto tai jalat. Monille alueille ei pääse ollenkaan ilman kunnon maastoautoa, sillä välimatkat ovat patikoijalle liian pitkiä.

Jo 7 kilometrin matka suuntaansa erämaan paahteessa on todellinen tuskien taival, ja välillä kiroilinkin mielessäni, että on tämäkin tapa viettää lomaa! Maisemat onneksi jälleen kerran saivat aina aika ajoin meidät unohtamaan kurjan tilamme, ja jossain kohtaa osuimme kaiken kuivuuden keskellä joen varteen, jossa kasvusto oli runsasta, jopa suomalaisen näköistä. Siellä kelpasi väsyneitä jalkoja uitella ja katsella sammakonpoikasia pienissä lätäköissä. Näiden muutamien purojen ja lähteiden avulla erämaan asukit selviytyvät, mutta helppoa se ei ole, etenkään ihmisille jotka täällä ennen asuivat. Saapuessamme raunioille (pieni vartiotorni korkealla kallionkolossa, ks. kuva alempana) ihailimme sitä hetken aikaa ja istuimme kallioiden varjoon syömään evästä, miettien samalla, millaista se elämä alueen intiaaneilla on ollut. Olimme jo etukäteen tutustuneet siihen, miten intiaanit ovat satoja vuosia sitten viljelleet, metsästäneet ja miten he olivat eläneet, ja aikamoista kekseliäisyyttä he ovat käyttäneet hyödyntäen kaiken, mitä saatavilla on ollut - erään puun pehmeästä kaarnasta sai esimerkiksi vaippoja!

Paluumatka sujui illansuussa tulomatkaa miellyttävämmin, ja palattuamme totesimme käyttäneemme 14 kilometrin reissuun noin 8 tuntia - edes tasaisessa maastossa liikkuminen ei ole kovin nopeaa tuolla päin! Reitillä ei ollut yhden ainokaista sielua lisäksemme, ja se oli ollut sekä hienoa että vähän karmivaakin: jos jotain sattuisi, apua ei olisi lähettyvillä. Kansallispuistoissa harvemmin puhelimetkaan toimivat eikä Canyonlands ollut tässä poikkeus. On ihan hienoa, että sivistyneenkin maailman keskellä on vielä monia paikkoja, joita nykyaika ei täydessä mittakaavassa ole saavuttanut!

"...the most weird, wonderful, magical place on earth—there is nothing else like it anywhere."

ARCHESIN KANSALLISPUISTO

Yhdysvaltojen länsipuolella on sykähdyttäviä maisemia niin paljon, että parasta on vaikeaa, ellei mahdotonta valita. Meille jäi kuitenkin erityisesti mieleen Suomen kokoinen Coloradon ylätasanko ja niin sanottu Four Cornersin alue: paikka, jossa kohtaavat Utahin, Coloradon, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Sieltä löytyy Yhdysvaltojen suurin kansallispuistokeskittymä, lukuisia kansallismonumentteja, kadonneen alkuperäiskansan raunioita sekä vertaansa vailla olevaa erämaamaisemaa kanjoneista Kalliovuoriin. Kuriositeettina on hyvä tietää, että "neljän nurkan alueesta" iso osa on alkuperäiskansojen omistuksessa - maa on niin Navajo-, Hopi- kuin myös Ute-intiaanien valtakuntaa.

Utahin osavaltiossa on monta upeaa kansallispuistoa, joista tutustuimme kahdeen: Arches ja Canyonlands sijaitsevat kätevästi lähellä toisiaan, joten toista ei kannata nähdä ilman toista. Alueet saavat hyvin erilaisen määrän kävijöitä, sillä siinä missä Arches on helposti saavutettavissa valtaväylältä käsin ja on suhteellisen pieni pinta-alaltaan, Canyonlands on valtavampi ja muusta maailmasta eristäytynyt.

Ensimmäisenä lähdimme tutustumaan Archesiin, jossa nimensä mukaisesti on kaaria. Yli 2000 luonnon muovaamaa hiekkakivikaarta, tarkalleen ottaen. Maisema on ensi alkuun kuin klassisesta lännenelokuvasta, mutta syvemmälle puistoon mentäessä maaston muodot alkavat muistuttaa abstraktin taiteilijan luomuksia.

Maisemiin kontrastia tuo erämaan kuivuus ja paahtava kuumuus, jota vasten horisontissa kuitenkin siintävät lumihuippuiset La Sal-vuoret, jotka ovat osa Kalliovuoria. Punainen hiekkakivi elää koko ajan, ja mihin tahansa katsotkin, et voi välttyä näkemästä luontoäidin taidenäyttelyä. Parhaat ja rauhallisimmat maisemat ovat tarjolla puiston pohjoispäädyn noin 10 kilometrin pituisella patikointireitillä, joka kulkee karujen maisemien läpi ja enimmäkseen kallioiden päällä. Hiekkakivikaaria siellä on nähtävissä useita, myös maailman pisimmäksi tituleerattu, yli 88-metrinen komeus. Tarjolla on kuitenkin myös muita eroosion kovertamia muodostelmia ja niinpä lähdimme rykimään reittiä eteenpäin, iltapäiväauringon jo hellittäessä otettaan.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, joskus kirjaimellisestikin kun jouduimme menemään yli tai ali paikoista, missä väärä askel tai tasapainon menettäminen osoittautuisivat kohtalokkaiksi. Reittiä kuljetaan melko hitaasti paikoittain, mutta enimmäkseen se on miellyttävä kulkea ja sopii ihan peruskuntoisellekin kulkijalle. Liian vaikea haaste tuli eteemme kuitenkin reitin loppusuoralla, missä olisi pitänyt mennä kallionkielekkeen reunaa pitkin muutaman metrin matka. Jalansijat olivat kaltevat, mistään ei voinut pitää kiinni ja pienikin kengän lisahdus ja alhaalla odottaisi varma kuolema. Tätä ylitsepääsemätöntä estettä en kyennyt ylittämään, ja yrittäessäni vain lamaannuin ja aloin itkeä. Ei auttanut kuin peruuttaa takaisin. Yleensä en hermostu mistään, mutta kun niin teen, se on sitten täysillä. Yritimme kiertää jostain muualta, mutta jatkamaan pääsi vain tuosta ainoasta kohdasta. Takaisinkaan ei enää voisi lähteä, sillä pimeä ehtisi laskeutua ennen kuin pääsisimme turvallisesti takaisin. Pelastajat onneksi tulivat takaamme: ikäisemme jenkkipariskunta jotka olivat ilmeisesti kuolemaa kaihtamattomampia ja menivät ohitsemme, minkä jälkeen pariskunnan mies piti minua kädestä kiinni kun salamannopeasti luikahdin pelottavan osuuden yli...:D Jatkoimme matkaa nelistään ja juttelimme mukavia, oli hauska päästä kuulemaan elämästä Yhdysvalloissa ja kerroimme tietysti omastamme Suomessa. Jossain kohdassa jouduimme vielä ohittamaan kallionseinämää pitkin ison lammikon, mutta sehän ei enää tuntunut missään! Parkkipaikalle palattiin hämärän laskeutuessa, heipateltiin uudet tuttavuudet ja jatkettiin yöksi motelliin nukkumaan. Seuraavana päivänä edessä olisivat taas uudet seikkailut!

Tietoja:
Arches National Park, Utah
Pinta-ala: 310,3 km²
auki vuoden ympäri
Sisäänpääsy: 10 $/ auto

PAAHDETTA KUOLEMANLAAKSOSSA

Death Valley taitaa monien mielessä edustaa lähinnä valtavaa paahteista suolatasankoa, mutta se on paljon enemmän: Alaskaa lukuunottamatta Yhdysvaltojen suurin kansallispuisto, joka antaa kattavan läpileikkauksen erämaan monista kasvoista: suolatasankoja, hiekkahyynejä, kanjoneita, vuoria ja julmaa erämaata. Yhdysvaltain kuumimpana ja kuivimpana paikkana se on ankara kohde niin siellä eläville kasveille ja eläimille kuin myös turisteille.

Sinne ei myöskään mennä tuosta vaan, sillä se sijaitsee keskellä ei mitään ja sinne saa ajaa pitkät pätkät lähes autioita teitä pitkin, saavuit mistä suunnasta hyvänsä. Yosemitesta viisastuneina olimme nyt tankanneet auton huolella sekä bensalla, että juomavedellä. Koska tiesimme, että meillä on vain yksi päivä aikaa, ottaisimme yhden selkeän patikointireitin ja muuten näkisimme puistoa autolla.

Kansallispuiston karttaa tutkiessa käy selväksi, että nyt ollaan patikoijan aarreaitassa: Reittejä on lukemattomia ja ne ovat hajaantuneet niin isolle alueelle, että oma rauha on taattu. Monet reitit ovat vaikeakulkuisia, pitkiä ja niissä on suuria korkeuseroja, mutta usein ne vievät kiehtoviin kohteisiin, joita pääsevät näkemään vain ne harvat, jotka jaksavat vaeltaa teittömillä taipaleilla montakymmentä kilometriä. Alueella on useita aavekaupunkeja ja -kyliä, joista on jäljellä hökkeleitä ja raunioita, joskus pystyssä olevia rakennuksiakin, tarjoten aikamatkan menneisyyteen sadan vuoden taakse, jolloin alueella kaivettiin milloin mitäkin ja yhteisöjä syntyi ja tuhoutui tiuhaa tahtia.
Vannoimme, että ensi kerralla tulemme ja "löydämme" ainakin kaksi aavekaupunkia, niin kiehtova ajatus niistä meidän mielestä on!
Halusimme välttää ihmismassoja sekä toisaalta myös kokea nahoissamme helteisen sään, jolloin reitiksi valikoitui vähän vähemmän suosittu reitti ympäri "badlandsia" - en tiedä, miten tuon sanan suomentaisi, mutta se on hyvin kuvaava. Badlands oli tässä tapauksessa lietekivestä muodostunutta maastoa ja kukkuloita, joiden värit vaihtelevat ja jossa kuljetaan veden muodostamissa kuivissa uomissa, ilman varjoa, ilman suojaa. Alueella on kaivettu booraksia yli sata vuotta sitten ja vanhoista kaivoksista on vielä joitain jälkiä nähtävissä.

Ei tarvinnut tarpoa kuin hetki, kun olimme jo pyörtymäisillämme - eikä todellakaan oltu lähelläkään kuumimpia lämpötiloja! Asteita oli silti reippaasti yli 30 celsiusta, ei pienintäkään tuulenvirettä eikä juuri lainkaan varjoa. Joskus harvoin johonkin kohtaan muodostui pieni varjo, ja kipitimme sinne viilentymään. Mitään elämää emme nähneet, muutamaa kitukasvuista, mahdollisesti kuollutta pensasta lukuunottamatta. Itseasiassa emme myöskään kuulleet mitään. Ei sitten mitään.
Siellä oli niin hiljaista, että se oli jopa karmivaa. Jos olit paikoillasi, kuulit ainoastaan korviesi huminan. En ole elämässäni ollut niin hiljaisessa paikassa ja hiljaisuus saikin matkan jälkeen aivan uuden merkityksen. Myös taivas oli siellä epätodellisen sininen, ja kontrasti vaaleita kallioita vasten suuri.

Mukaan ottamamme vesi hupeni nopeasti ja lisäksi välillä eksyimme reitiltä - reittikylttejä oli niin harvoin, että käännös väärään suuntaan oli helppo tehdä ja maisemasta ei erottanut, oliko siellä ollut aiemmin vai ei. Tarkoituksenamme oli ollut mennä koko reitti, mutta emme olisi pystyneet siihen sillä varustuksella - nestehukka on todellinen uhkatekijä eikä paikassa ollut verkkoyhteyttä eikä reitillä ollut näkynyt ketään toista kulkijaa. Vielä jos eksyisimme kunnolla niin soppa olisi valmis!

Toivuttuamme hetken autossa lähdimme tarkastamaan ne kuuluisat suolatasangot ja myös melko kuuluisat hiekkadyynit, jotka kohosivat keskellä autiomaata "pikku-Saharana." Leppeän ilta-auringon valossa oli ihana upottaa varpaat hiekkaan ja nauttia rauhasta. Jälleen kerran, vaikka Death Valleyssakin käy paljon vierailijoita, alue on niin iso, että samaan paikkaan harvemmin osuu ketään muuta ja saat olla ihan yksiksesi!

Poistuimme puistosta eri tietä pitkin, Nevadan puolelle jossa vastassa oli vielä yksi aavekaupunki. Sitä ympäröi kukkuloita, joiden rinteillä näimme muutamia mustia aukkoja: vanhojen kaivosten suuaukkoja, jotka kuin kutsuivat kielletylle vierailulle sisäänsä. Houkutteli kyllä, mutta emme menneet, sillä sellainen olisi riskialtista ja typerää. Sen sijaan söimme eväitä ja katselimme talojen raunioita sekä niitä paria vielä pystyssä olevaa rakennusta.
Ilta-aika on aina kaunista katseltavaa Yhdysvalloissa, mutta Death Valleyssa hienoin valoshow alkaa vasta hämärän laskeuduttua: koska alue sijaitsee todella kaukana kaikesta asutuksesta, valosaasteen määrä on siellä lähes olematon. Vielä kun mukaan lisätään laajat tasangot ja USA:n matalin sijainti, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaunein ja kirkkain näkemäsi tähtitaivas alkaa käytännössä jaloistasi. Uudenkuun aikaan voi myös nähdä Linnunradan selkeästi; mahdollisuus, joka nykyisin on tarjolla erittäin harvoissa paikoissa.

Hämärän laskeuduttua jatkoimme matkaa kohti Las Vegasin valoja.

Tietoa:
Death Valley National Park, California
Pinta-ala: 13 518 km²
auki ympäri vuoden
Sisäänpääsy: 20 $ / auto 

JOSHUA TREEN KANSALLISPUISTO

Rannikolta sisämaahan matkustettaessa maisema muuttui melko nopeasti ja ikkunasta alkoi näkyä "western"-tyylisiä maisemia. Suunnaksi oli otettu Joshua Treen kansallispuisto, joka lupaili aavikkojen kohtaamista, kirjaimellisesti. Kyseisellä alueella nimittäin kaksi aavikkotyyppiä, Mojaven ja Coloradon aavikot, kohtaavat toisensa. Luvassa olisi siis monipuolista erämaamaisemaa!

Puistoon voi saapua kolmesta suunnasta, me tulimme etelästä päin ja täten olimme vielä Colorado-aavikon puolella. Informaatiokojulta selvisi, että sisäänpääsymaksu kerätään vain pohjoispuolen sisäänajossa, ja silloinkin vain siinä tapauksessa mikäli työntekijöitä on paikalla. Heidän työaikansa pidetään hieman sattumanvaraisina siitä syystä, etteivät paikalliset oppisi milloin puistoon pääsee ilmaiseksi.

Puisto on autoilijaystävällinen paikka, jossa matkan varrella on paljon nähtävää sekä tietoa aavikon kasveista ja eläimistä. Kiehtovinta oli kun konkreettisesti huomasi aavikkotyypin muuttuvan: karun ja matalakasvuisen Coloradon aavikon loputtua alkoi Mojaven aavikko, joka on vehreämpi ja jota tässä puistossa hallitsevat kauniit joosuapuut sekä erikoiset kivimuodostelmat.

Kävijöitä ei vielä kevätaikaan ollut paljon, joten puisto sopii hyvin niille, jotka hakevat rauhallista luontokohdetta ilman turistimassoja. Lämpötilat keväällä myös pysyvät miellyttävissä lukemissa ja tuulisuus vie auringonpaahteesta pahimman terän pois. Puistossa on useita suhteellisen lyhyitä patikointireittejä, joista valitsimme kauniin näköisen reitin hylätylle kaivokselle. Tässä vaiheessa päivä oli kääntymässä illaksi ja koska pimeä tulee aina nopeammin kuin mihin suomalainen on tottunut, tajusimme kesken reitin joutuvamme kävelemään takaisin pilkkopimeässä, ellemme käänny takaisin ennen kaivokselle pääsyä. Ja kun aavikolla tulee pimeää, siellä todella on pimeää!

Paluumatkalla tapahtui onneksi ihme: auringon viimeisten säteiden helliessä maata maiseman väri muuttui paahteisen keltaisesta...violetin sävyiseksi. Maisema kylpi yhtäkkiä sadoissa erilaisissa purppuran, sinisen ja violetin sävyissä, niin kauniina, niin ihmeellisenä!  Istahdimme kivelle ja katsoimme tuota uutta ja ihmeellistä maailmaa sekä auringon kulkua etäisten kukkuloiden taakse. Ympärillä vallitsi täysi hiljaisuus ja autius, ja istuimme pitkän tovin liikkumatta, vain nauttien tuosta ainutlaatuisesta hetkestä. Palattuamme autolle oli jo lähes pimeää, ja taivaalla alkoi näkyä lukemattomia tähtiä.

Ajaessamme pois puistosta (ilmaiseksi, puistonvartijat olivat jo lähteneet kotiin!) suupielet olivat hymyssä; erämaat ovat selkeästi meidän juttu. Niitä olisi onneksi vielä edessä matkan varrella...


Tietoja:
Joshua Tree National Park, California
Pinta-ala: 3 196 km²
auki vuoden ympäri
Sisäänpääsy: 20 $/ auto

YOSEMITEN KANSALLISPUISTO

Yosemite on niitä paikkoja, joissa sanat loppuvat eivätkä kuvat riitä kertomaan. Alue pitää itse nähdä ja kokea, antaa sen täyttää se sopukka sydämessä joka on varattu ainutkertaisille ja upeille kokemuksille. Näin ainakin itse koin aivan liian lyhyeksi jääneellä retkellämme yhteen USA:n ensimmäisistä kansallispuistoista.

Yosemite on todella iso alue Sierra Nevadan vuoristossa, joka kuitenkin parhaiten tunnetaan Yosemite Valleysta; laaksosta jota dominoivat omintakeiset vuorenseinämät. Yhden niistä, El Capitanin, oletkin ehkä jo nähnyt Macbookisi taustakuvassa.

Kansallispuiston rajalla maksoimme pääsymaksun, joka oikeuttaa (kuten kaikissa kansallispuistoissa) viikon oleiluun. Matkalla oli alkanut sataa; se ei ole poikkeus tällä alueella joten olimme kyllä henkisesti varautuneet märkään reissuun. Koska Yosemite on niin suosittu, niin autoja väylillä riitti eikä varsinaisesti hurjastelemaan päässyt mutkikkailla teillä. Silloin tällöin maisema yhtäkkiä avautui ja näimme huikeita laaksoja ja alueelle tunnusomaisia hopeanharmaita kallioita. Välillä vuorenseinämästä kuohui alas vesiputouksia ja välillä taas sukelsimme vehreään metsään, jonka elinvoima veti vertoja suomalaiselle vastineelle.

Kauneinta oli kuitenkin laaksossa, ihmismassoista huolimatta. Yhdysvaltojen kansallispuistoissa ei ikinä pidä masentua suurista väkijoukoista: suurin osa tulee ja lähtee autolla, katsoen vain ns. pakolliset nähtävyydet ja tehden ehkä kilometrin, parin helpon patikoinnin keskeisimpien nähtävyyksien äärellä. Mikäli jalat yhtään kantavat, kannattaa suunnata jollekin pitemmistä vaellusreiteistä, jolloin palkinnoksi saa nauttia rauhasta, hiljaisuudesta ja oikeudesta omia maisemat lähes yksityiskäyttöön. Näin mekin teimme ja päätimme ottaa vaatimattomaksi aluksi yhden suht haastavan reitin, Four Mile Trailin, joka nousisi käytännössä pystysuoraa vuorenseinämää pitkin laakson hulppeimmalle näköalapaikalle, joka oli 2200 metrin korkeudessa. Alhaalta päin vuorenseinämää tuijottaessa urakka tuntui mahdottomalta, mutta kyltit sanoivat, että 7,4 km on matkaa, ei siis mikään mahdoton määrä. Ja niin me lähdimme nousemaan.

Ei mennyt kauan kun reisilihakset alkoivat huutamaan ja ajoittaisesta tihkusateesta huolimatta oli kuoriuduttava kuoritakista. Koska polku oli niin jyrkkä, etenimme kuitenkin ylös reipasta vauhtia ja aina nähdessäni miten taas olin ylempänä, sain kummasti lisää energiaa. Jossain kohtaa nousemiseen tottui eikä se enää edes tuntunut niin pahalta, mutta pureskelin silti ahkerasti Sisu-pastilleja sillä ne veivät hieman janontunnetta pois ja nautin niistä pienistä pysähdyksistä, kun oikeasti joimme vettä. Jaksaminen ei ollut ongelmamme vaan aika sekä sää: sade yltyi välillä kuuroiksi ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Olisi vähän riskialtista lähteä ylös, mikäli ukkonen osuisi kohdallemme, mutta emme halunneet luovuttaakaan. Lisäksi oli enää muutamia tunteja pimeän tuloon eli meidän pitäisi olla todella nopeita ehtiäksemme ylös ja takaisin alas. Vaikka vuorenrinteelle tehty polku olikin hyvässä kunnossa, niin pimeällä ja liukkaalla se olisi äärimmäisen vaarallinen: pienikin lipsahdus tai liukastuminen ja tiput varmaan kuolemaan. Todellista korkeajännitystä siis!

Päätimme jatkaa ylöspäin...jonkin matkaa. Jäimme lopulta reilun kilometrin määränpäästämme, sillä nyt alas olisi tultava puolijuoksua mikäli haluaisimme ehtiä ennen pimeää. Maisemissa ei silti ollut valittamista; Yosemite Falls (maailman 20. korkein vesiputous) kuohui tasollamme ja vuorilta alas oli alkanut laskeutua sumupilviä, tehden senhetkisestä maailmastamme utuisen ja kauniin. Epätodellinen maisema, se oli. 

Alastulomme oli hurjaa juoksua ja kurveissa hirvitti (heh), mutta selvisimme hengissä ja autolle ehdimme sinä viimeisenä varttina kun vielä jotain näki. Emme olleet varanneet Yosemitelle enempää aikaa reissullamme, mikä kadutti - mutta lupasimme tulla uudelleen seuraavan 2 vuoden sisään reilummalla aikataulutuksella.

Jätimme siis vain väliaikaiset hyvästit kauniille laaksolle ja siirryimme jännittämään seuraavaa haastetta: Bensavalo oli syttynyt palamaan. Eihän siinä mitään, mutta laaksosta oli aika montakymmentä kilometriä lähimmälle bensa-asemalle. Luulimme, että noin parikymmentä, mutta matka sivistyksen pariin olikin lähemmäs viisikymmentä. Yli tai ali, loputtomalta se ainakin tuntui! Kun kansallispuistoihin lähtee, kannattaa huolehtia auton tankkauksesta, viimeistään niiden kylttien kohdalla jotka sanovat, että ei bensaa seuraavaan 150 kilometriin. ;)

Tietoa:
Yosemite National Park, California

Pinta-ala: 3 081 km²

auki vuoden ympäri, osa reiteistä kiinni talvisin
Sisäänpääsy: 30 e /auto