Dolomiitit ja ylistys roadtripeille

Nyt on pakko laittaa vihdoin jakoon kuvat joita tuli otettua kesällä Dolomiiteilla käydessämme; olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä tätä Alppien rosoisempaa osiota ja vaikka lomaa oli vain viikon verran, olimme tarpeeksi hulluja oikeasti ajaaksemme Italiaan niitä katsomaan. Automatkoissa on jotain maagista: se on vähän kuin meditointia, kun istuu pari vuorokautta putkeen ja vain tuijottaa ohikiitävää maisemaa, ajattelee ja vaihtaa silloin tällöin sanan tai kaksi toisen kanssa.

Parista pysähdyksestä huolimatta matkamme taittui rivakasti: Tukholmasta lähdimme lauantaiaamuna, ja jo sunnuntaina iltapäivällä olimme Alpeilla patikoimassa. Yksi syy nopeaan etenemiseen on tietysti hotellihässäkän poistaminen aikataulusta: viikon aikana nukuimme enimmäkseen autossa, hotelliöitä karttui 9 päivän matkalla vain kolme. Sen verran mukavaksi paikaksi "Hotel Honda" osoittautui. Oman auton takakontissa uinuessa ei tarvitse murehtia luteita, kökkäreisiä lakanoita tai jalkasientä kylpyhuoneessa. Ilmaistakin se vielä on! Kyllä roadtrip vaan on niin paras tapa lomailla.

Mutta takaisin Dolomiitteihin, tuohon laajaan alueeseen koillis-Italiassa. Tällä reissulla ei ehtinyt kuin vähän raaputtaa pintaa; tuonne pitää palata uudelleenkin! Hienoin kokemus oli patikoida Lagazuoi-vuoren huipulle, osittain tunneleita pitkin: vuoren sisällä ja ympärillä on ensimmäisen maailmansodan ulkoilmamuseo. Sata vuotta sitten iso osa Dolomiitteja oli sodan rintamalinjaa, ja sotilaat kaivoivat kilometreittäin tunneleita vuorten sisälle kun taas vuorten seinämille tehtiin huomaamattomia kulkureittejä jotka kulkevat Via Ferrata-nimellä. Yhtä sellaista pitkin laskeuduimme vuorelta alas, ja muutamia jänniä kohtia reitillä oli, vaikka se helpoksi kai vielä laskettaisiinkin. Muita siellä ei juurikaan ollut, mikä teki reitin varrella olevien tunneleiden tutkimisesta entistä jännempää. Ylös tullessamme tunneleita pitkin taas sai mennä muiden seurassa, mutta hurjalta se silti tuntui: kosteassa pimeydessä kilometri toisensa jälkeen jyrkkää nousua, pelkän taskulampun varassa.

Illalla nautiskelimme maisemista niityllä istuskellen ja viiniä juoden, trangialla kokattu ruokakin maistui erinomaiselta. ;) Illaksi kävimme autoon nukkumaan ja aamulla herättyämme oli aika jatkaa matkaa. Luvassa siis vielä pari Alppiaiheista postausta!

Kannattaa muuten tsekata myös Maarit Helenan ja Suvi Höydenin jutut Dolomiiteilta, hyvin samoissa maisemissa on menty! Toisin kuin kaupunkilomailussa, luontomatkailussa on aina hauska huomata, että vaikka olisi käynyt tismalleen samassa paikassa kuin joku toinen, kuvat ja kokemukset voivat kuitenkin olla hyvinkin erilaisia; jokaisen kokemus on ainutlaatuinen ja uniikki.

ATLASVUORET OSA 2

Tässä toinen erä suosikkikuviani Atlasvuorilta, Pohjois-Afrikasta. Mietin viime vuonna, miksi vuorikuvani olivat niin mitäänsanomattoman näköisiä, mutta olin tehnyt aloittelijan virheen ja kuvannut vain keskipäivän valossa. Virheestä viisastuneena tällä reissulla keskitin kuvaamisen pääsääntöisesti aamuun ja iltaan, ja voi miten kauniina kaikki silloin näkyikään!

 Tämä on yksi lempiotoksiani, vuohet vaeltamassa rinteillä. Näillä otuksilla oli paimen kaitsijanaan, mutta välillä vastaan tuli sellaisia vuohilaumoja, jotka tuntuivat kulkevan vailla mitään ihmisseuraa. Eivät ne kai kauaksi lähde reviiriltään. Näin muutamia vauvavuohiakin, aivan ihania; loikkivat emojensa kyljissä ja olivat pelkkää pörröistä karvaa ja honteloja koipia!

Tältä näyttävät vuoristokylät Marokossa: yksinkertaisia savisia rakennuksia tiiviisti toisissaan kiinni, ympärillä pengerretyt viljelysalueet. Talvella kaikki näyttää karulta, mutta kesällä vihreys on kuulemma huumaavaa. Vuorten rinteillä näkyvät eriväriset kerrostumat kiveä, hiekkaa ja savea. Tulvat eivät ole harvinaisuus näissä laaksoissa, ja joskus ne vievät taloja ja jopa ihmisiä mennessään.

Ensimmäinen kuvasarja Atlasvuorilta löytyy täältä.

ATLASVUORET MAROKOSSA

Huikean näköistä, eikö? Atlasvuoristo Pohjois-Afrikassa on lähes Alppien korkuinen ja tuplasti pidempi vuorijono, jonka majesteettiset maisemat tarjoavat vuorien ystävälle loputtomasti silmänruokaa, etekin Korkealla Atlaksella Marokon keskiosissa. Sen ylimmälle huipulle, Jebel Toubkalille, on suhteellisen helppo patikoida kahdessa päivässä. Siksi se onkin hyvin suosittu kohde vuorikiipeilijöille. Alueella on myös lukuisia patikointireittejä ja kauniita laaksoja, ja tämä kaikki sai meidät valitsemaan Marokon talvilomakohteeksemme.

Kahden päivän vuoristolomamme alkoi Imlilistä, joka on pieni kylä Toubkal-vuoren juurella. Sieltä lähtee suurin osa patikointireiteistä, ja siksi se on paras paikka aloittaa vuoriin tutustuminen. Kylä on silti hiljainen, ja etenkin talvikuukausina kanssaturistia voi olla jopa vaikea nähdä. Majoitusolosuhteet yllättivät meidät: vaikka emme odottaneetkaan eurooppalaista tasoa, olivat majapaikat jopa marokkolaisittain kehnoa tasoa: simppeleitä savitaloja, ei aina lämmitystä, meidän tapauksessamme ei myöskään lakanoita, lämmintä vettä tai sellaisia pikku asioita kuten valaistusta kylpyhuoneessa tai vessapaperia. Aamupalaksi pelkkää pölyltä maistuvaa leipää ja oliiveja. Voitte siis kuvitella, että vietimme ulkosalla kaiken mahdollisen ajan!

Luonnolla onkin tapana yleensä parantaa kaikki kehnosta majoituksesta johtuvat traumat, eikä tämä paikka tehnyt poikkeusta. ;)

Kuten vuorilla aina, sää vaihteli aika lailla aurinkoisen lämpimästä hyytävään tuuleen ja vesisateeseen, joka alkoi ylempänä vuorella ja muuttui vielä ylempänä lumisateeksi. Talviaikaan lämpötila on pitkälti kiinni auringonpaisteen määrästä,  ja pilvisellä säällä sitä kiskoi pipoaan syvemmälle päähänsä. Meillä ei ollut halua eikä varusteita yöpymiseen Toubkalin huipulle vievän reitin varrella, joten huipulle emme edes pyrkineet, mutta kokeilimme mihin asti päivässä ehtisimme. Lumirajan yläpuolelle ainakin, missä kasvillisuus oli jo todella niukkaa ja tuuli pöllytti lunta vasten kasvoja. Olisimme voineet jatkaa, mutta mukavuustekijät voittivat ja lähdimme takaisin laskeutumaan siitä noin kolmesta kilometristä, minne asti olimme päässeet. Hassua, ettei tarvinnut tulla kuin puolisen tuntia alas niin taas paistoi aurinko ja pystyimme istahtamaan nauttimaan eväitämme. Samalla sai nauttia varjojen iltapäiväleikeistä rinteillä ja ihastella jäätiköitä ylempänä, ja vehreämpänä aukeavaa maisemaa alempana. Eräästä kohdasta näimme esteettömästi horisonttiin, missä vastaan kartan mukaan tulee meri. Huikeaa, huikeaa.

Paluumatkalla yksi paikallinen vastaantullut mies näki mieheni repussa aurinkokennolaturin ja innostui siitä niin, että huuteli perään millä hinnalla hän sen voisi ostaa, ja haluammeko vaihtaa sen johonkin. Ei ollut ensimmäinen kerta; lähes kaikki tuolla on vaihdettavissa johonkin, rahaa ei välttämättä edes tarvitsisi jos olisi paikallisten himoitsemia asioita mukana. Vaatteita myös kovasti olisi haluttu vaihtaa, mutta me emme niistä halunneet luopua. :)

Hassua muuten , että satuin juuri katsomaan Sormusten Herra-trilogiaa, ja osa näistä maisemista tuo mieleeni Keski-maan. Karua, mutta kaunista. Seuraavassa postauksessa luvassa vielä lisää kauneutta Marokon vuoristoisilta seuduilta!

ALPIT - A LOVE STORY

Dramatisoitu otsikko! Mutta totta se on, pidän Alpeista valtavasti. Tulen varmasti tulevien vuosien aikana olemaan vakiovieras niillä lakeuksilla, haaveillen salaisesti siitä hetkestä kun uskallan vihdoin tarttua kiipeilyvarusteisiin ja pistää riskiä peliin. Toistaiseksihan olen vain patikoinut, ja pysynyt potentiaalisesti vaarallisista paikoista kaukana...

Alpit ovat valtavan kauniita joka näkökulmasta, katsokaa vain tuotakin kuvaa jonka otin Suurelta Saint Bernardin solalta. Miten tuollaista maisemaa ei voisi rakastaa! Väsyneitä jalkojaan ei edes huomaa, kun patikointireissuilla maisemat vaihtuvat koko ajan ja samakin vuori muuttuu ihan erilaiseksi kuvakulman vaihtuessa. Kun vielä oppii tunnistamaan kuuluisimpia vuoria, on niidenkin bongaaminen kaukaisuudesta palkitsevaa. Vuorissa on jotain majesteettista, paljon ihmistä suurempaa. Omat murheet tuntuvat pieniltä siellä ollessaan, ja mieli tuntuu vapaalta. Alpeilla olo on kuin vapauttava retriitti kaikesta maallisesta.

Olen tehnyt tuttavuutta Alppeihin lähinnä Italian ja Sveitsin kautta, mutta valtionrajoilla ei Alpeilla ole juurikaan väliä; siellä ollaan ensisijaisesti Alpeilla ja vasta toissijaisesti kyseisessä maassa. Kulttuuri ja arkkitehtuuri ovat yhteneväistä ja kieletkin menevät iloisesti sekaisin: Italiasta löydät vahvasti ranskankielisiä alueita ja niin pois päin. Vuorilla kulkevat ihmiset ovat kansallisuudesta riippumatta ystävällistä porukkaa, ja iloisia kasvoja näkee joka paikassa. Ihmisten rakkaus kotiseutuunsa näkyy ja kuuluu. Monesti sitä on jäänyt suustaan kiinni, vaikka aina yhteistä kieltä ei olisikaan!

Minulla on työn alla muutama matkakertomus Alppien alueelta, ja tarkoitus olisi myös tämän kesän Toscanan matka koostaa kuviksi ja tarinoiksi. Toivottavasti niistä on iloa muillekin! :)

Muita Alppeihin rakastuneita? Jos sinulla on omia tarinoita jaettavaksi, heitä linkkiä - ryhdyn oitis lukijaksi! 

GRAND CANYON

Grand Canyon on nimensä veroinen. Minun on turha tässä yhteydessä edes yrittää kuvailla sen kauneutta ja jylhyyttä sillä joku on tehnyt sen minua paremmin, mutta menkää katsomaan. Suosittelen lämpimästi.

Suurin osa vierailijoista käy vain reunoilta kurkkimassa kanjonia, mutta sen mittasuhteita on mahdotonta hahmottaa sieltä katsoen, joten saadakseen edes osviittaa kanjonin syvyydestä tai leveydestä on mentävä alaspäin. Se kannattaa myös siitä syystä, että kanjonin eteläpuolella se on ainoa keino päästä parveilevista vierailijaryhmistä ja turistimassoista eroon. Eteläreuna on hyvin täyteen rakennettu ja ruuhkainen, siellä on jopa oma julkinen liikenne aikatauluineen! Voitte siis kuvitella, että luontoelämys ei sieltä käsin ole kovin kaksinen. Historian kannalta kuitenkin suosittelen lämpimästi Grand Canyon Villagen läpi kulkemista ja muutamissa olennaisissa paikoissa vierailua. Kanjonin massaturismi ulottuu yli sadan (!) vuoden taakse ja sisältää monta mielenkiintoista tarinaa ja ihmiskohtaloa.

Kaksipäiväisen visiittimme aikana ehdimme ottaa haltuun mukavat osuudet parista eri reitistä: South Kaibab Trail ja Grandview Trail. Kuvat on otettu reittien varsilta, missä oli vastaantulevia kanssapatikoijia vain vähän. Kanjoniin laskeutuminen on raskasta puuhaa, ja siksi mitä alemmas kuljimme, sitä harvemmaksi kävivät vastaantulijat. Alas asti, Colorado-joelle, on 1,6km suoraa pudotusta ja sinne ja takaisin menoa yhdessä päivässä ei missään nimessä suositella sen ollessa helposti hengenvaarallista. Ilma käy kuumemmaksi kanjonin pohjalla, ja nesteytyksestä ja jaksamisestaan on pidettävä huoli. Me itse viittasimme kintaalla varoituksille, ja koska toukokuun alussa sää oli vielä hieman viileä, ehdimme turvallisesti ylös ja alas päivässä. Mutta raskasta se oli, myönnetään. Tossua sai laittaa toisen eteen vaikka ajoittain tuntui siltä, että matka ei edennyt ollenkaan. Onneksi silloin tällöin saa olla varjossa ja onhan kanjoni ihan vehreäkin, täynnä elämää.

Ensi kerralla otamme kunnon varusteet mukaan ja teemme pidemmän kierroksen, ja ehkä jonain päivänä jopa niin sanotun "rim to rim"-reitin, tarkoittaen siis eteläreunalta pohjoisreunalle tai päinvastoin patikointia. Grand Canyonin pohjoispuoli on todella rauhallinen, siellä käy vain kymmenesosa kaikista puistossa vierailevista. Olisimme itsekin menneet sinne, mutta uskokaa tai älkää - vielä toukokuussa pohjoisreuna on kiinni lumen takia. 

Pohjois- tai eteläpuolella, nämä maisemat jäävät loppuelämäksi mieleen. On aina silloin tällöin hyvä muistuttaa itseään omasta pienuudestaan vasten luontoäidin ihmeitä.

CANYONLANDS NATIONAL PARK

Oletko aina unelmoinut Grand Canyonin näkemisestä? Hienoa, niin on tehnyt 5 miljoonaa muutakin ihmistä, vuosittain. Sen verran Amerikan kuuluisin kanjonimaisema kerää reunoillaan väkeä, toki ansaitusti. Mikäli kuitenkin haluat uhkeita maisemia aivan itsellesi, on sinulla muutama vaihtoehto, joista yksi kiehtovin on Canyonlands National Park. Suuntaa siis katseesi Arizonasta koilliseen, Utahiin!

Canyonlandsin kansallispuisto on pääosin Colorado- ja Green River-jokien kaivertamaa erämaamaisemaa, jossa syvyyserot eivät ole niin radikaaleja kuin Grand Canyonissa, mutta epätodellisen näköistä maisemaa se on yhtä kaikki. Olet saattanutkin nähdä Canyonlandsia tietämättäsi, sillä se näyttelee pääosaa mm. elokuvassa 127 tuntia.  Meillä puisto sai olla näyttämönä kahden päivän ajan, kun patikoimme sen uumenissa. Puistossa käy vain vähän vierailijoita vuosittain, joten siellä todella saa olla rauhassa, ainakin toistaiseksi. Juteltuamme erään puistoa tuntevan naisen kanssa hän veikkasi, että kävijämäärät nousisivat seuraavien vuosien aikana merkittävästi. Onhan paikka hillittömän täynnä intiaanien jättämiä jälkiä, erikoisia luonnonmuodostelmia ja lähes koskematonta erämaamaisemaa.

Ensimmäisenä päivänä suuntasimme paikkaan nimeltä Island in the Sky, joka on muuta ympäristöään korkeammalla oleva pöytävuori. Ensimmäiset kuvat on otettu sen reunoilta, ja sieltä avautui huikea näkymä alas maantasalle ja sieltä vielä alemmas kanjoneihin. Päivän patikkaretkeksi valitsimme reitin, joka menisi pöytävuoren rinnettä alas ja jatkuisi tuonne alas asti, kanjoneiden valkoisille reunoille. Pystysuoraa vuorenrinnettä alas (ja ylös!) meno oli paitsi jännittävää, myös hyvin raskasta. Reisilihakset sai kyytiä, mutta tällainenkin antiurheilija löysi itsestään fyysistä poweria, kun palkintona oli aina uusi kuvakulma maisemaan. Monen tunnin kulkemisen jälkeen palkitsimme itsemme vielä evästauolla kanjonin reunalla istuen ja ilta-auringon syleilemää maisemaa ihaillen.

Seuraavana päivänä lähdimme patikoimaan keskellä päivän kuuminta aikaa kohti kartalla olevaa pientä pistettä, jossa kerrottiin olevan Ute-intiaanien raunio. Reitti kulki nelivetotietä pitkin, joka monissa kohdissa ei ollut tie lainkaan, vaan pelkkää upottavaa hiekkaa. Kansallispuistoissa autolla pääsee vain tiettyyn pisteeseen asti, sen jälkeen käyttöön on otettava joko neliveto tai jalat. Monille alueille ei pääse ollenkaan ilman kunnon maastoautoa, sillä välimatkat ovat patikoijalle liian pitkiä.

Jo 7 kilometrin matka suuntaansa erämaan paahteessa on todellinen tuskien taival, ja välillä kiroilinkin mielessäni, että on tämäkin tapa viettää lomaa! Maisemat onneksi jälleen kerran saivat aina aika ajoin meidät unohtamaan kurjan tilamme, ja jossain kohtaa osuimme kaiken kuivuuden keskellä joen varteen, jossa kasvusto oli runsasta, jopa suomalaisen näköistä. Siellä kelpasi väsyneitä jalkoja uitella ja katsella sammakonpoikasia pienissä lätäköissä. Näiden muutamien purojen ja lähteiden avulla erämaan asukit selviytyvät, mutta helppoa se ei ole, etenkään ihmisille jotka täällä ennen asuivat. Saapuessamme raunioille (pieni vartiotorni korkealla kallionkolossa, ks. kuva alempana) ihailimme sitä hetken aikaa ja istuimme kallioiden varjoon syömään evästä, miettien samalla, millaista se elämä alueen intiaaneilla on ollut. Olimme jo etukäteen tutustuneet siihen, miten intiaanit ovat satoja vuosia sitten viljelleet, metsästäneet ja miten he olivat eläneet, ja aikamoista kekseliäisyyttä he ovat käyttäneet hyödyntäen kaiken, mitä saatavilla on ollut - erään puun pehmeästä kaarnasta sai esimerkiksi vaippoja!

Paluumatka sujui illansuussa tulomatkaa miellyttävämmin, ja palattuamme totesimme käyttäneemme 14 kilometrin reissuun noin 8 tuntia - edes tasaisessa maastossa liikkuminen ei ole kovin nopeaa tuolla päin! Reitillä ei ollut yhden ainokaista sielua lisäksemme, ja se oli ollut sekä hienoa että vähän karmivaakin: jos jotain sattuisi, apua ei olisi lähettyvillä. Kansallispuistoissa harvemmin puhelimetkaan toimivat eikä Canyonlands ollut tässä poikkeus. On ihan hienoa, että sivistyneenkin maailman keskellä on vielä monia paikkoja, joita nykyaika ei täydessä mittakaavassa ole saavuttanut!

"...the most weird, wonderful, magical place on earth—there is nothing else like it anywhere."

ARCHESIN KANSALLISPUISTO

Yhdysvaltojen länsipuolella on sykähdyttäviä maisemia niin paljon, että parasta on vaikeaa, ellei mahdotonta valita. Meille jäi kuitenkin erityisesti mieleen Suomen kokoinen Coloradon ylätasanko ja niin sanottu Four Cornersin alue: paikka, jossa kohtaavat Utahin, Coloradon, Arizonan ja New Mexicon osavaltiot. Sieltä löytyy Yhdysvaltojen suurin kansallispuistokeskittymä, lukuisia kansallismonumentteja, kadonneen alkuperäiskansan raunioita sekä vertaansa vailla olevaa erämaamaisemaa kanjoneista Kalliovuoriin. Kuriositeettina on hyvä tietää, että "neljän nurkan alueesta" iso osa on alkuperäiskansojen omistuksessa - maa on niin Navajo-, Hopi- kuin myös Ute-intiaanien valtakuntaa.

Utahin osavaltiossa on monta upeaa kansallispuistoa, joista tutustuimme kahdeen: Arches ja Canyonlands sijaitsevat kätevästi lähellä toisiaan, joten toista ei kannata nähdä ilman toista. Alueet saavat hyvin erilaisen määrän kävijöitä, sillä siinä missä Arches on helposti saavutettavissa valtaväylältä käsin ja on suhteellisen pieni pinta-alaltaan, Canyonlands on valtavampi ja muusta maailmasta eristäytynyt.

Ensimmäisenä lähdimme tutustumaan Archesiin, jossa nimensä mukaisesti on kaaria. Yli 2000 luonnon muovaamaa hiekkakivikaarta, tarkalleen ottaen. Maisema on ensi alkuun kuin klassisesta lännenelokuvasta, mutta syvemmälle puistoon mentäessä maaston muodot alkavat muistuttaa abstraktin taiteilijan luomuksia.

Maisemiin kontrastia tuo erämaan kuivuus ja paahtava kuumuus, jota vasten horisontissa kuitenkin siintävät lumihuippuiset La Sal-vuoret, jotka ovat osa Kalliovuoria. Punainen hiekkakivi elää koko ajan, ja mihin tahansa katsotkin, et voi välttyä näkemästä luontoäidin taidenäyttelyä. Parhaat ja rauhallisimmat maisemat ovat tarjolla puiston pohjoispäädyn noin 10 kilometrin pituisella patikointireitillä, joka kulkee karujen maisemien läpi ja enimmäkseen kallioiden päällä. Hiekkakivikaaria siellä on nähtävissä useita, myös maailman pisimmäksi tituleerattu, yli 88-metrinen komeus. Tarjolla on kuitenkin myös muita eroosion kovertamia muodostelmia ja niinpä lähdimme rykimään reittiä eteenpäin, iltapäiväauringon jo hellittäessä otettaan.

Maisemat olivat sykähdyttäviä, joskus kirjaimellisestikin kun jouduimme menemään yli tai ali paikoista, missä väärä askel tai tasapainon menettäminen osoittautuisivat kohtalokkaiksi. Reittiä kuljetaan melko hitaasti paikoittain, mutta enimmäkseen se on miellyttävä kulkea ja sopii ihan peruskuntoisellekin kulkijalle. Liian vaikea haaste tuli eteemme kuitenkin reitin loppusuoralla, missä olisi pitänyt mennä kallionkielekkeen reunaa pitkin muutaman metrin matka. Jalansijat olivat kaltevat, mistään ei voinut pitää kiinni ja pienikin kengän lisahdus ja alhaalla odottaisi varma kuolema. Tätä ylitsepääsemätöntä estettä en kyennyt ylittämään, ja yrittäessäni vain lamaannuin ja aloin itkeä. Ei auttanut kuin peruuttaa takaisin. Yleensä en hermostu mistään, mutta kun niin teen, se on sitten täysillä. Yritimme kiertää jostain muualta, mutta jatkamaan pääsi vain tuosta ainoasta kohdasta. Takaisinkaan ei enää voisi lähteä, sillä pimeä ehtisi laskeutua ennen kuin pääsisimme turvallisesti takaisin. Pelastajat onneksi tulivat takaamme: ikäisemme jenkkipariskunta jotka olivat ilmeisesti kuolemaa kaihtamattomampia ja menivät ohitsemme, minkä jälkeen pariskunnan mies piti minua kädestä kiinni kun salamannopeasti luikahdin pelottavan osuuden yli...:D Jatkoimme matkaa nelistään ja juttelimme mukavia, oli hauska päästä kuulemaan elämästä Yhdysvalloissa ja kerroimme tietysti omastamme Suomessa. Jossain kohdassa jouduimme vielä ohittamaan kallionseinämää pitkin ison lammikon, mutta sehän ei enää tuntunut missään! Parkkipaikalle palattiin hämärän laskeutuessa, heipateltiin uudet tuttavuudet ja jatkettiin yöksi motelliin nukkumaan. Seuraavana päivänä edessä olisivat taas uudet seikkailut!

Tietoja:
Arches National Park, Utah
Pinta-ala: 310,3 km²
auki vuoden ympäri
Sisäänpääsy: 10 $/ auto

PAAHDETTA KUOLEMANLAAKSOSSA

Death Valley taitaa monien mielessä edustaa lähinnä valtavaa paahteista suolatasankoa, mutta se on paljon enemmän: Alaskaa lukuunottamatta Yhdysvaltojen suurin kansallispuisto, joka antaa kattavan läpileikkauksen erämaan monista kasvoista: suolatasankoja, hiekkahyynejä, kanjoneita, vuoria ja julmaa erämaata. Yhdysvaltain kuumimpana ja kuivimpana paikkana se on ankara kohde niin siellä eläville kasveille ja eläimille kuin myös turisteille.

Sinne ei myöskään mennä tuosta vaan, sillä se sijaitsee keskellä ei mitään ja sinne saa ajaa pitkät pätkät lähes autioita teitä pitkin, saavuit mistä suunnasta hyvänsä. Yosemitesta viisastuneina olimme nyt tankanneet auton huolella sekä bensalla, että juomavedellä. Koska tiesimme, että meillä on vain yksi päivä aikaa, ottaisimme yhden selkeän patikointireitin ja muuten näkisimme puistoa autolla.

Kansallispuiston karttaa tutkiessa käy selväksi, että nyt ollaan patikoijan aarreaitassa: Reittejä on lukemattomia ja ne ovat hajaantuneet niin isolle alueelle, että oma rauha on taattu. Monet reitit ovat vaikeakulkuisia, pitkiä ja niissä on suuria korkeuseroja, mutta usein ne vievät kiehtoviin kohteisiin, joita pääsevät näkemään vain ne harvat, jotka jaksavat vaeltaa teittömillä taipaleilla montakymmentä kilometriä. Alueella on useita aavekaupunkeja ja -kyliä, joista on jäljellä hökkeleitä ja raunioita, joskus pystyssä olevia rakennuksiakin, tarjoten aikamatkan menneisyyteen sadan vuoden taakse, jolloin alueella kaivettiin milloin mitäkin ja yhteisöjä syntyi ja tuhoutui tiuhaa tahtia.
Vannoimme, että ensi kerralla tulemme ja "löydämme" ainakin kaksi aavekaupunkia, niin kiehtova ajatus niistä meidän mielestä on!
Halusimme välttää ihmismassoja sekä toisaalta myös kokea nahoissamme helteisen sään, jolloin reitiksi valikoitui vähän vähemmän suosittu reitti ympäri "badlandsia" - en tiedä, miten tuon sanan suomentaisi, mutta se on hyvin kuvaava. Badlands oli tässä tapauksessa lietekivestä muodostunutta maastoa ja kukkuloita, joiden värit vaihtelevat ja jossa kuljetaan veden muodostamissa kuivissa uomissa, ilman varjoa, ilman suojaa. Alueella on kaivettu booraksia yli sata vuotta sitten ja vanhoista kaivoksista on vielä joitain jälkiä nähtävissä.

Ei tarvinnut tarpoa kuin hetki, kun olimme jo pyörtymäisillämme - eikä todellakaan oltu lähelläkään kuumimpia lämpötiloja! Asteita oli silti reippaasti yli 30 celsiusta, ei pienintäkään tuulenvirettä eikä juuri lainkaan varjoa. Joskus harvoin johonkin kohtaan muodostui pieni varjo, ja kipitimme sinne viilentymään. Mitään elämää emme nähneet, muutamaa kitukasvuista, mahdollisesti kuollutta pensasta lukuunottamatta. Itseasiassa emme myöskään kuulleet mitään. Ei sitten mitään.
Siellä oli niin hiljaista, että se oli jopa karmivaa. Jos olit paikoillasi, kuulit ainoastaan korviesi huminan. En ole elämässäni ollut niin hiljaisessa paikassa ja hiljaisuus saikin matkan jälkeen aivan uuden merkityksen. Myös taivas oli siellä epätodellisen sininen, ja kontrasti vaaleita kallioita vasten suuri.

Mukaan ottamamme vesi hupeni nopeasti ja lisäksi välillä eksyimme reitiltä - reittikylttejä oli niin harvoin, että käännös väärään suuntaan oli helppo tehdä ja maisemasta ei erottanut, oliko siellä ollut aiemmin vai ei. Tarkoituksenamme oli ollut mennä koko reitti, mutta emme olisi pystyneet siihen sillä varustuksella - nestehukka on todellinen uhkatekijä eikä paikassa ollut verkkoyhteyttä eikä reitillä ollut näkynyt ketään toista kulkijaa. Vielä jos eksyisimme kunnolla niin soppa olisi valmis!

Toivuttuamme hetken autossa lähdimme tarkastamaan ne kuuluisat suolatasangot ja myös melko kuuluisat hiekkadyynit, jotka kohosivat keskellä autiomaata "pikku-Saharana." Leppeän ilta-auringon valossa oli ihana upottaa varpaat hiekkaan ja nauttia rauhasta. Jälleen kerran, vaikka Death Valleyssakin käy paljon vierailijoita, alue on niin iso, että samaan paikkaan harvemmin osuu ketään muuta ja saat olla ihan yksiksesi!

Poistuimme puistosta eri tietä pitkin, Nevadan puolelle jossa vastassa oli vielä yksi aavekaupunki. Sitä ympäröi kukkuloita, joiden rinteillä näimme muutamia mustia aukkoja: vanhojen kaivosten suuaukkoja, jotka kuin kutsuivat kielletylle vierailulle sisäänsä. Houkutteli kyllä, mutta emme menneet, sillä sellainen olisi riskialtista ja typerää. Sen sijaan söimme eväitä ja katselimme talojen raunioita sekä niitä paria vielä pystyssä olevaa rakennusta.
Ilta-aika on aina kaunista katseltavaa Yhdysvalloissa, mutta Death Valleyssa hienoin valoshow alkaa vasta hämärän laskeuduttua: koska alue sijaitsee todella kaukana kaikesta asutuksesta, valosaasteen määrä on siellä lähes olematon. Vielä kun mukaan lisätään laajat tasangot ja USA:n matalin sijainti, tarkoittaa se käytännössä sitä, että kaunein ja kirkkain näkemäsi tähtitaivas alkaa käytännössä jaloistasi. Uudenkuun aikaan voi myös nähdä Linnunradan selkeästi; mahdollisuus, joka nykyisin on tarjolla erittäin harvoissa paikoissa.

Hämärän laskeuduttua jatkoimme matkaa kohti Las Vegasin valoja.

Tietoa:
Death Valley National Park, California
Pinta-ala: 13 518 km²
auki ympäri vuoden
Sisäänpääsy: 20 $ / auto