Marrakechista itään, Atlasvuorten toisella puolen, alkaa Sahara; maailman suurin erämaa, joka peittää Euroopan kokoisen alueen Afrikassa. Unelmanani on pitkään ollut päästä näkemään edes pieni siivu siitä, ja tällä matkalla haave vihdoin toteutui. Ehdimme nähdä Saharan kivikkoista erämaamaisemaa tuntikausien ajan kahden päivän menomatkan aikana, mutta päämääränämme olivat
Erg Chebbin hiekkadyynit
lähellä Algerian rajaa; siellä pääsisimme ratsastamaan kameleilla dyyneillä olevaan leiriin, jossa viettäisimme yön.
Kamelilla ratsastaminen on yleisen mielipiteen mukaan epämukavaa, mutta minusta se oli vain hauskaa! Vaikka hevoset eivät ole yhtä huojuvia tai korkeita menopelejä, on niillä ratsastaminen antanut selkeästi hyvää harjoitusta kamelikoettelemusta varten, sillä olin ryhmästämme ainoa joka ei pitänyt käsillä kiinni ollenkaan ja näin ollen pystyin kuvaamaan duuneja vapaasti joka suunnasta, satulassa ympäri pyörien. Takamus siitä tulee kyllä helläksi vaikka mitä tekisi, ja puolentoista tunnin mittainen matka tuntui todella pitkältä! Keskellä dyynejä näytti siltä, että ne jatkuisivat loputtomiin, vaikka tiesinkin, että näin ei ole. Dyynithän ovat lopujen lopuksi aika harvinaisia Saharassa, suurin osa on kivierämaata ja sellainen olisi meitäkin odotellut, jos olisimme tarpeeksi pitkälle menneet.
Auringonlasku värjäsi dyynit lähes punaisiksi ja kaunis näky sai meidät kaikki hiljenemään. Auringon kadottua horisonttiin alkoi illan lämpö sekä valo kadota vikkelään, mutta nautimme tunnelmasta yhtä kaikki. Dyyneillä näkyi siellä täällä jalanjälkiä, mutta yllättäen suurin osa maisemasta oli koskematonta.
Saavuimme leiriin pimeän tultua, ja emme nähneet mitään. Siis kirjaimellisesti, koska leirissä eivät toimineet edes sähköt aluksi, ja koska se oli jossain dyynien syrjäisimmässä, kaukaisimmassa kolkassa. Hetken yrittämisen jälkeen ne saatiin pelaamaan, ja näimme vihdoin kunnolla majoituksemme alhaisen tilan. Teltat todella olivat...telttoja. Sisällä teltoissa hiekan päällä oli ohuita patjoja ja peitteitä, lakanoista eivät paikalliset varmasti ole kuulleetkaan. Lämmitystä ei tietenkään ollut. Saniteettitiloiksi meille osoitettiin koko erämaa. Suomalaisena tämä ei ollut mikään ongelma muun kuin kestävän matkailun kannalta (Sahara täynnä vessapaperia!) mutta kainommat aasialaiset matkatoverimme olivat pidätelleet urheasti koko reissun ajan.
Välillä sähköt katkesivat uudelleen mutta tähtitaivasta katsellen aika kului rattoisasti niin kauan, kunnes pääsimme syömään isompaan yhteistelttaan, jossa jopa oli lämpöä! Pöytiin kannettiin isot taginet täynnä lihaa ja kasviksia, ja jokaiselle annettiin haarukka. Jälleen kerran länsimaiset standardit törmäsivät paikallisen elintasoon - jokaisen oli tarkoitus syödä samasta padasta. No ei siinä mitään, mutta ottaen huomioon, että kyseessä ei ole mikään sormiruoka, oli jokaisella hieman haastetta saada osansa ruoasta sen putoillessa haarukasta!
Illallisen jälkeen lämpötila oli laskenut jo varmasti lähelle nollaa, ja olimme todella kylmissämme. Hiekkainen patja ei kutsunut meitä nukkumaan, mutta tiesimme ettei se tästä sen lämpimämmäksi ja paremmaksikaan tule muuttumaan...kunnes pelastus tuli ikäisemme argentiinalaispariskunnan suunnasta. He olivat ottaneet mukaan pullon viiniä, ja päätimme lähteä nauttimaan sitä leirin ulkopuolelle. Kuljimme pimeässä jonkin matkaa ja lähdimme kapuamaan reilusti yli satametristä dyyniä ylös. Päästyämme tarpeeksi korkealle, istahdimme istumaan ja nautimme viinistä ja hyvästä seurasta monta tuntia. Missään ei näkynyt mitään, paitsi joku pieni valo kaukaisuudessa, todennäköisesti Algerian rajan lähettyvillä, se kun ei kaukana meistä ollut.
Mutta se
tähtitaivas! Voi luoja, se oli kaunis. Maailmassa ei ole nykyään enää paljon yhtä syrjäisiä paikkoja, joissa samaa pääsee näkemään. Yhtään mustaa kohtaa ei taivaalla näkynyt; se oli niin täynnä tähtiä. Ensimmäistä kertaa näin kunnolla
Linnunradan, kun se harmaana juovana kaartui yllämme koko taivaan läpi. Tuttuja tähtikuvioita oli vaikea löytää, sillä kaikki loisti niin kirkkaasti. Lukuisia kertoja hiljennyimme keskustelun lomassa ja vain tuijotimme ylös. Dyynillä istuessa tuntui vieläpä, että taivas olisi vähän lähempänä. Oli mahtava tunne olla siinä, maailman suurimman erämaan laidalla, universumi yllämme.
Lähdimme tavoittelemaan jossain kohtaa keskiyötä dyynin huippua, mikä osoittautui pimeässä paitsi raskaaksi, myös vaaralliseksi. Toverimme luovuttivat aiemmin ja lähtivät laskeutumaan alas, me jatkoimme vielä melkein huipulle asti. Siellä alkoi tuulemaan pirusti ja dyynin harjanne muuttui jyrkäksi. Taisin mennä hieman paniikkiin, kun seisoin harjanteen keskellä, molemmissa suunnissa jyrkkä pudotus pimeyteen. Onneksi hiekka upotti niin paljon, että askel ei päässyt juuri lipsumaan. Alasmeno kesti aikansa, mutta sinne päästyämme jäimme vielä nauttimaan olostamme kahdestaan. Vasta silloin kiinnitin huomiota siihen, mitä kuulin. Tai tarkemmin ottaen mitä en kuullut. Erämaassa oli
täysin hiljaista. Ei pienintäkään ääntä, ainoastaan humina omissa korvissa. Sitä ei tule ikinä ajatelleeksi, kuinka meluisa metsäkin loppujen lopuksi on. Tämäkin seikka vahvisti mielikuvaamme siitä, että nyt tosiaan oltiin jossain jumalan selän takana.
Näiden ajatuksien kera palasimme leiriin, jossa kaikki jo nukkuivat, myös argentiinalaiset. Lievästi inhosta väristen hilauduimme peittojen alle, ja muistan kuinka nukuin ehkä tunnin koko yönä: enimmäkseen heräsin siihen, että naamani oli jäässä. Yritin vain kietoa huivia tiukemmin kasvojen ympärille ja sulkea silmät uudelleen. Viideltä meidät herätettiin, joten koettelemukseni ei onneksi jäänyt kovin monen tunnin mittaiseksi. Vielä pilkkopimeässä kapusimme kamelien kyytiin, ja lähdimme takaisin päin. Pikku hiljaa maisemaan alkoi tulla valoa ja värejä, ja lopulta aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat dyynejä. Paluumatkaankin kului puolitoista tuntia, ja perille päästyämme nautimme hotellilla aamiaista ja lepäsimme hetken, ennen kuin alkoi pitkä paluumatka takaisin Marrakechiin.
Vaikka reissumme ei ollutkaan mikään viiden tähden pakettimatka, tarjosi maailma ja luonto taas meille unohtumattoman elämyksen, josta nyt jo on jäljellä vain hyviä muistoja. Matkailu todella tekee rikkaaksi!
