Showing posts with label matkat. Show all posts

VIEQUESIN SAARELLA



Viequesin saari Puerto Ricossa oli täydellinen paikka viettää leppoisaa rantalomaa. Majapaikkamme oli kylässä lauttaterminaalin lähellä ja kaikkialle pääsi hyvin kävelemällä. Paikkaa voisi kutsua eläinten saareksi, sillä kulkiessamme vastaan tuli mahdoton määrä kaksi- ja nelijalkaisia otuksia! Koirat, kissat, kanat ja hevoset kulkivat vapaina ja aamuisin tuli herättyä jo aamuyöstä kukonlauluun. Puissa roikkui iguaaneja ja kaikenkirjavia lintuja lenteli ympäriinsä. Talot olivat värikkäitä ja omistajasta riippuen joko priimakunnossa tai suloisesti rempallaan. Saari on todella rauhallinen ja siellä tuntui myös turvalliselta liikkua, vaikka kuten kaikkialla, maalaisjärkeä on aina hyvä käyttää.

Yhden päivän vietimme vain hotellin altaiden äärellä, nautiskellen kirjoista ja allasbaarin tarjonnasta ja kahtena päivänä lähdimme saaren toiselle puolelle, missä monet kauniit rannat sijaitsivat. Lähdimme matkaan ronskisti kävellen ja - tätä ei muuten suositeltu missään matkaoppaissa - liftasimme. Saimme molempina päivinä nopeasti kyydit mukavilta paikallisilta, joista osa oli muuttanut saarelle toteuttamaan unelmiaan hitaammasta elämästä ja toimimaan esimerkiksi sukellusopettajina tai taiteilijoina. Tarjosimme aina bensarahaa, mutta sitä otettiin vastaan vain kerran eli halvaksi tuli liikkuminen!







Rannat joille menimme, sijaitsivat luonnonsuojelualueella ja pääsimme jututtamaan myös puistonvartijoita. Saimme kuulla mm. että vaikka Viequesia mainostetaan villihevosten saarena, oikeasti hevoset ovat kesyjä, omistajat vain yrittävät säästää kustannuksissa pitämällä niitä vapaina. He kertoivat kyseisten hevosten olevan melko iso ongelma ympäristölleen ja kuivuuden aikana myös eläimet itse kärsivät ravinnonpuutteesta. Kieltämättä iso osa näkemistämme hevosista oli laihoja takkuturkkeja, mutta vaikea tietää, olivatko ne kuitenkin tyytyväisiä vapaaseen elämäänsä. Sen voi sanoa, että ensimmäistä kertaa näin hevosen dyykkaamassa roskiksesta!

Parhaat rannat löysimme Secret Beachilta ja Playa Garcialta. Molemmista löytyy valkoista hiekkaa ja turkoosia merta, ja jälkimmäinen oli myös hyvin rauhallinen: saimme nauttia monta tuntia olostamme ihan yksin palmun alla loikoillen. Muutaman sangrian ryydittämänä innostuimme myös laulamaan ja tanssimaan lämpimässä vedessä, sillä silminnäkijöitä ei turhan paljon ollut!

Iltaisin katsoimme auringonlaskua hotellin rannalla, keräilimme merisiilin kuoria ja pimeän tullen nautimme tähtitaivaasta ja herkuttelimme joko huoneistollamme tai sitten eräässä rantakahvilassa, josta sai hyviä hampurilaisia ja drinkkejä. Saarella olisi ollut vaikka mitä nähtävää bioluminesenssistä koralleihin, mutta niin usein olen todennut turistimagneettien olevan iso pettymys, että meille riittivät aivan hyvin yksinkertaiset ilot ja lämmöstä nauttiminen. Viimeisenä päivänä jätimme haikeat hyvästit Viequesille: ehkä vielä joskus nähdään!

PUERTO RICO


Kun talvella tarvitsin hieman lomaa kaikesta, varasin ystäväni kanssa lennot Puerto Ricoon, joka osoittautuikin paitsi hyväksi valinnaksi myös helpoksi ensikosketukseksi Karibiaan. Ihastuimme kuvien perusteella valkoisiin hiekkarantoihin, eksoottiseen luontoon, upeisiin auringonlaskuihin ja rentoon elämänmenoon, eikä paikan päällä tarvinnut pettyä! Sää oli saapuessamme täydellinen ja vietimme ensimmäisen iltapäivän San Juanin vanhassa kaupungissa. Kaunis paikka värikkäine taloineen, mutta meille yksi yö siellä riitti sillä PR:n parhaimmat nähtävyydet olivat mielestämme toisaalla, kaupunkien ulkopuolella.



Palmunkuvat silmissä jatkoimme seuraavana aamuna taksilla lautalle, joka vei meidät Viequesiin, toiseen Puerto Ricon kahdesta suositusta lomasaaresta. Sieltä olimme varanneet muutamaksi yöksi ison lomahuoneiston, joka sattui vieläpä olemaan hotellin yhteydessä! Näin meillä oli paitsi täysin varusteltu asunto, myös mahdollisuus nauttia hotellin altaista ja merinäköalasta sekä syödä aamupalaa kauniissa puutarhassa. Oman kokemukseni perusteella voin suositella Bravo Beach Hotelia josta ylläolevat kuvat on otettu, jos tuonne olette joskus menossa ja kaipaatte hinta-laatusuhteeltaan hyvää majoitusta!

Hotellilta käsin pääsimme hyvin tutustumaan saareen, ja vaikka lomamme olikin lähes täydellistä löhöilyä, muutama kaunis kuva ja matkavinkki jäi takataskuun, ja ne ajattelin jakaa vielä seuraavan postauksen yhteydessä. Sen jälkeen onkin aika luoda katse tuleviin reissuihin, joita tälle vuodelle on tullut suunniteltua...





Puerto Ricon matka numeroina

Lennot: 450 euroa, Norwegian
Majoitus:  80-110 euroa/yö 3 tähden hotellissa
Pääsaari: 13790 km²
Vieques: 131 km²
Ravintolat: Pääruoat alkaen 10 euroa, drinkit alkaen 6 euroa 
Hintataso: melko lähellä Suomea, mutta liikkuminen edullista
Lämpötila: 28-32° ympäri vuoden
Matkalla nautitun sangrian määrä: 9 litraa 

Dolomiiteilla osa 2


Lagazuoi-vuoren jälkeen ajoimme seuraavan aamuna patikoimaan sen lähistölle Rifugio Scotoniin ja siitä vielä eteenpäin Lagazuoi-järvelle. Päivä oli sumuinen mutta se tuntui sopivan maisemaan: laakso ja rinteet joita pitkin etenenimme, muistuttivat ajoittain Yosemitea, joka on meikäläisen spekseillä pirun komea paikka. Ei siis valittamista reittivalinnassa, säästä huolimatta!

Lagazuoi-järvi oli tyypillinen vuoristolampi; pieni, kauniin värinen ja pirun kylmä. Sen yläpuolisilla rinteillä kiemurtelivat reitit jonnekin kauas: onko kukaan edes laskenut, kuinka monta tuhatta kilometriä vaellusreittejä Alpeilla on? Varmaa on ainakin, että niillä saisi vuosikausia vietettyä kepeästi. Me tyydyimme kuitenkin tällä kertaa laskeutumaan alas vuoristomajaan ja nauttimaan siellä paikallisia antimia. Alppiruoka on melko tuhtia ja maanläheistä lihoineen ja perunoineen, joten nälkä sillä lähtee mutta kulinaristisia elämyksiä emme ole vielä kokeneet. Voihan se tietysti olla niin, että ollaan vain syöty väärissä paikoissa tai vääriä asioita. :)







Iltapäivän edetessä sää muuttui sateiseksi ja sumuiseksi, joten loppupäivä meni ajellessa hissukseen kohti hotellia ja miettiessä aikataulua seuraavan päivän ohjelmalle Venetsiassa. Siitä ehdinkin jo kirjoitella täällä. Venetsiasta matka jatkui läntisemmille Alpeille, missä ollaankin käyty jo kolmena kesänä!

Dolomiitit ja ylistys roadtripeille



Nyt on pakko laittaa vihdoin jakoon kuvat joita tuli otettua kesällä Dolomiiteilla käydessämme; olin jo jonkin aikaa halunnut nähdä tätä Alppien rosoisempaa osiota ja vaikka lomaa oli vain viikon verran, olimme tarpeeksi hulluja oikeasti ajaaksemme Italiaan niitä katsomaan. Automatkoissa on jotain maagista: se on vähän kuin meditointia, kun istuu pari vuorokautta putkeen ja vain tuijottaa ohikiitävää maisemaa, ajattelee ja vaihtaa silloin tällöin sanan tai kaksi toisen kanssa.

Parista pysähdyksestä huolimatta matkamme taittui rivakasti: Tukholmasta lähdimme lauantaiaamuna, ja jo sunnuntaina iltapäivällä olimme Alpeilla patikoimassa. Yksi syy nopeaan etenemiseen on tietysti hotellihässäkän poistaminen aikataulusta: viikon aikana nukuimme enimmäkseen autossa, hotelliöitä karttui 9 päivän matkalla vain kolme. Sen verran mukavaksi paikaksi "Hotel Honda" osoittautui. Oman auton takakontissa uinuessa ei tarvitse murehtia luteita, kökkäreisiä lakanoita tai jalkasientä kylpyhuoneessa. Ilmaistakin se vielä on! Kyllä roadtrip vaan on niin paras tapa lomailla.

Mutta takaisin Dolomiitteihin, tuohon laajaan alueeseen koillis-Italiassa. Tällä reissulla ei ehtinyt kuin vähän raaputtaa pintaa; tuonne pitää palata uudelleenkin! Hienoin kokemus oli patikoida Lagazuoi-vuoren huipulle, osittain tunneleita pitkin: vuoren sisällä ja ympärillä on ensimmäisen maailmansodan ulkoilmamuseo. Sata vuotta sitten iso osa Dolomiitteja oli sodan rintamalinjaa, ja sotilaat kaivoivat kilometreittäin tunneleita vuorten sisälle kun taas vuorten seinämille tehtiin huomaamattomia kulkureittejä jotka kulkevat Via Ferrata-nimellä. Yhtä sellaista pitkin laskeuduimme vuorelta alas, ja muutamia jänniä kohtia reitillä oli, vaikka se helpoksi kai vielä laskettaisiinkin. Muita siellä ei juurikaan ollut, mikä teki reitin varrella olevien tunneleiden tutkimisesta entistä jännempää. Ylös tullessamme tunneleita pitkin taas sai mennä muiden seurassa, mutta hurjalta se silti tuntui: kosteassa pimeydessä kilometri toisensa jälkeen jyrkkää nousua, pelkän taskulampun varassa.








Illalla nautiskelimme maisemista niityllä istuskellen ja viiniä juoden, trangialla kokattu ruokakin maistui erinomaiselta. ;) Illaksi kävimme autoon nukkumaan ja aamulla herättyämme oli aika jatkaa matkaa. Luvassa siis vielä pari Alppiaiheista postausta!

Kannattaa muuten tsekata myös Maarit Helenan ja Suvi Höydenin jutut Dolomiiteilta, hyvin samoissa maisemissa on menty! Toisin kuin kaupunkilomailussa, luontomatkailussa on aina hauska huomata, että vaikka olisi käynyt tismalleen samassa paikassa kuin joku toinen, kuvat ja kokemukset voivat kuitenkin olla hyvinkin erilaisia; jokaisen kokemus on ainutlaatuinen ja uniikki.

PÄIVÄ VENETSIASSA


Elokuussa jo meille perinteeksi muodostuneella Italia-roadtripillä ehdimme käymään Venetsiassa, sillä se oli matkamme varrella kun ajoimme Dolomiiteilta Aostaan. Näistä upeista alppikohteista lisää luvassa myöhemmin!

Kuten kaikkiin maailman suosituimpiin turistikohteisiin, myös Venetsiaan kohdistui hyvin ristiriitaisia odotuksia. Olisiko se tunkkaisen kuuma, ahdas turistimassoista ja täynnä haisevia kanaaleja, niinkuin moni oli väittänyt? Elokuu ei ainakaan tilastollisesti ollut hyvä aika mennä kaupunkiin, mutta päätimme antaa sille mahdollisuuden.

Pysäköimme mantereen puolelle (asia kannattaa googlata pysäköimiseen liittyvien kuriositeettien takia) ja jatkoimme bussilla perille, matkaa kesti vain kymmenisen minuuttia. Olimme liikkeellä pienellä budjetilla kuten aina, mutta onneksi rahaa ei juuri tarvittukaan, sillä Venetsia ei ymmärtääkseni ole varsinaisesti tunnettu kaupoistaan tai ravintoloistaan. Parasta tekemistä siellä päiväseltään vierailevalle on ostaa gelatoa kojuista ja harhailla ympäriinsä, ihastella arkkitehtuuria ja eksyä pienille sivukujille jotka loppuvat umpikujaan - tai kanaaliin. Jos aikaa on käytettävissä enemmän, kulttuuria ja historiaa on myös tarjolla lukuisien museoiden ja historiallisten rakennusten muodossa; Venetsialla kun on värikäs menneisyys. Meri on läsnä kaikkialla mutta ei tietoakaan epämiellyttävistä hajuista! Ainoastaan raikas merellinen tuoksu leijui kaupungissa, ja meillä kävi myös sään puolesta uskomaton tuuri: lämpötilaa oli miellyttävät 23 astetta ja aurinkokin tuli iltapäivällä esiin pilvien takaa.



Turisteja on pääkallopaikoilla paljon. Siis todella paljon. Mutta koska kaikki ovat keskittyneet niille muutamille suosituimmille neliömetreille tungeksimaan, jää muu kaupunki kätevästi omaan rauhaansa. Ei ole vaikeaa löytää täysin autioita katuja, ja näkemämme perusteella myös lähes kaikki museot olivat rauhan tyyssijoja. Etenkin illan tullen kaupunki rauhoittuu myös ruuhkaisimmilla alueilla, risteilyalusten matkustajien lähdettyä.

Ostimme muistoksi käsityönä tehdyn paperimassamaskin pienestä putiikista, jossa niitä vielä valmistetaan perinteiden mukaan. Näitä kauppoja on vain vähän jäljellä sillä suurin osa myytävistä maskeista on muovisia, halvempia jäljitelmiä. Jos siis haluaa tukea venetsialaista käsityöperinnettä, nuo pienet artesaanikaupat kannattaa tsekata!






Minusta Venetsia kannattaa kokea ainakin kerran, mutta ei välttämättä sen enempää, maailma kun on täynnä niin paljon ainutlaatuisia paikkoja jotka nekin odottavat näkijäänsä. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että monen sydämen tuo eriskummallinen "kelluva" kaupunki vie ja he palaavat sinne aina uudelleen!

VIIKONLOPPU PARIISISSA



Pariisiin lähtö oli elämäni ensimmäinen oikeasti spontaani matka. Kyseessä oli tyttöjen viikonloppu ja myös ensimmäinen matkani ilman miestä, joten jännittihän se vähän, etenkin kun ostin lentoliput vain muutamaa tuntia ennen lähtöä enkä ollut ehtinyt suunnitella mitään. Onneksi seurueellemme oli tiedossa majapaikka erään pariisilaisettaren luona ja muutenkin odotimme viikonlopulta lähinnä kaupungin tunnelmaan pääsemistä ilman sen erikoisempaa ohjelmaa.

Kesäinen Pariisi oli lämmin, ruuhkainen ja ennen kaikkea positiivinen yllätys! Turistimassoista huolimatta kaupunki on kaunis, historiallinen ja niin täynnä kaikkea, ettei viikonloppureissussa kannata edes yrittää kiertää nähtävyydestä toiseen. Keskityimme siis nauttimaan kauniista maisemista, ihailemaan rakennuksia ja istumaan tuntitolkulla kadunvarsiravintoloissa, viinipulloja tyhjentäen.






Pari asiaa tietysti oli mitä piti nähdä. Pidän kirkoista ja pidän elokuvista, joten lauantaina suuntasin keskustan tuntumassa sijaitsevaan Saint-Sulpicen kirkkoon harrastamaan Da Vinci-turismia. Ilmeisesti Notre Dame oli imenyt kaupungin kaikki kirkkoturistit eteensä jonottamaan ja muut uskonnolliset kohteet olivat jääneet autuaan rauhallisiksi; kannattaa siis vierailla niissä mikäli haluaa vähän yksityisemmän katedraalikokemuksen. Notre Damen käynnin jätin suosiolla hamaan tulevaisuuteen.

Kävimme myös Montmarten kukkulaisessa kaupunginosassa, josta pääsee näkemään kirjaimellisesti Pariisin kattojen ylle. Hämmästyttävää, miten valkoinen kaupunki voi olla! Niin, ja onhan sitä Amélietakin kuvattu siellä...




Sunnuntaina suurin osa kaupoista oli kiinni, mutta Marais'sta löysin pikkukatuja auki olevine liikkeineen, joukossa muutamia lemppareitani. Illasta suuntasimme Tuileries'n puistoon nauttimaan piknikeväitämme ja nauttimaan auringonlaskusta. Piknik se on niin paras tapa nauttia elämästä missä tahansa! Kävimme myös viereisessä tivolissa missä uskaltauduimme kummitusjunaan. Voi sitä huutoa kun siellä olikin eläviä pelottelijoita jotka tarttuivat hiuksista kiinni! Hyvin käytetyt viisi euroa. :)    

Kaiken kaikkiaan viikonloppu tyttöjen kera oli antoisa ja olen kiitollinen, että sain vihdoin nähdä tämänkin eurooppalaisen pääkaupungin; tänne pitää palata joskus! Paris, you were good to me. 


SaveSaveSaveSave

YÖ SAHARASSA


Marrakechista itään, Atlasvuorten toisella puolen, alkaa Sahara; maailman suurin erämaa, joka peittää Euroopan kokoisen alueen Afrikassa. Unelmanani on pitkään ollut päästä näkemään edes pieni siivu siitä, ja tällä matkalla haave vihdoin toteutui. Ehdimme nähdä Saharan kivikkoista erämaamaisemaa tuntikausien ajan kahden päivän menomatkan aikana, mutta päämääränämme olivat Erg Chebbin hiekkadyynit lähellä Algerian rajaa; siellä pääsisimme ratsastamaan kameleilla dyyneillä olevaan leiriin, jossa viettäisimme yön.

Kamelilla ratsastaminen on yleisen mielipiteen mukaan epämukavaa, mutta minusta se oli vain hauskaa! Vaikka hevoset eivät ole yhtä huojuvia tai korkeita menopelejä, on niillä ratsastaminen antanut selkeästi hyvää harjoitusta kamelikoettelemusta varten, sillä olin ryhmästämme ainoa joka ei pitänyt käsillä kiinni ollenkaan ja näin ollen pystyin kuvaamaan duuneja vapaasti joka suunnasta, satulassa ympäri pyörien. Takamus siitä tulee kyllä helläksi vaikka mitä tekisi, ja puolentoista tunnin mittainen matka tuntui todella pitkältä! Keskellä dyynejä näytti siltä, että ne jatkuisivat loputtomiin, vaikka tiesinkin, että näin ei ole. Dyynithän ovat lopujen lopuksi aika harvinaisia Saharassa, suurin osa on kivierämaata ja sellainen olisi meitäkin odotellut, jos olisimme tarpeeksi pitkälle menneet. 



Auringonlasku värjäsi dyynit lähes punaisiksi ja kaunis näky sai meidät kaikki hiljenemään. Auringon kadottua horisonttiin alkoi illan lämpö sekä valo kadota vikkelään, mutta nautimme tunnelmasta yhtä kaikki. Dyyneillä näkyi siellä täällä jalanjälkiä, mutta yllättäen suurin osa maisemasta oli koskematonta. 

Saavuimme leiriin pimeän tultua, ja emme nähneet mitään. Siis kirjaimellisesti, koska leirissä eivät toimineet edes sähköt aluksi, ja koska se oli jossain dyynien syrjäisimmässä, kaukaisimmassa kolkassa. Hetken yrittämisen jälkeen ne saatiin pelaamaan, ja näimme vihdoin kunnolla majoituksemme alhaisen tilan. Teltat todella olivat...telttoja. Sisällä teltoissa hiekan päällä oli ohuita patjoja ja peitteitä, lakanoista eivät paikalliset varmasti ole kuulleetkaan. Lämmitystä ei tietenkään ollut. Saniteettitiloiksi meille osoitettiin koko erämaa. Suomalaisena tämä ei ollut mikään ongelma muun kuin kestävän matkailun kannalta (Sahara täynnä vessapaperia!) mutta kainommat aasialaiset matkatoverimme olivat pidätelleet urheasti koko reissun ajan.

Välillä sähköt katkesivat uudelleen mutta tähtitaivasta katsellen aika kului rattoisasti niin kauan, kunnes pääsimme syömään isompaan yhteistelttaan, jossa jopa oli lämpöä! Pöytiin kannettiin isot taginet täynnä lihaa ja kasviksia, ja jokaiselle annettiin haarukka. Jälleen kerran länsimaiset standardit törmäsivät paikallisen elintasoon - jokaisen oli tarkoitus syödä samasta padasta. No ei siinä mitään, mutta ottaen huomioon, että kyseessä ei ole mikään sormiruoka, oli jokaisella hieman haastetta saada osansa ruoasta sen putoillessa haarukasta!



Illallisen jälkeen lämpötila oli laskenut jo varmasti lähelle nollaa, ja olimme todella kylmissämme. Hiekkainen patja ei kutsunut meitä nukkumaan, mutta tiesimme ettei se tästä sen lämpimämmäksi ja paremmaksikaan tule muuttumaan...kunnes pelastus tuli ikäisemme argentiinalaispariskunnan suunnasta. He olivat ottaneet mukaan pullon viiniä, ja päätimme lähteä nauttimaan sitä leirin ulkopuolelle. Kuljimme pimeässä jonkin matkaa ja lähdimme kapuamaan reilusti yli satametristä dyyniä ylös. Päästyämme tarpeeksi korkealle, istahdimme istumaan ja nautimme viinistä ja hyvästä seurasta monta tuntia. Missään ei näkynyt mitään, paitsi joku pieni valo kaukaisuudessa, todennäköisesti Algerian rajan lähettyvillä, se kun ei kaukana meistä ollut.

Mutta se tähtitaivas! Voi luoja, se oli kaunis. Maailmassa ei ole nykyään enää paljon yhtä syrjäisiä paikkoja, joissa samaa pääsee näkemään. Yhtään mustaa kohtaa ei taivaalla näkynyt; se oli niin täynnä tähtiä. Ensimmäistä kertaa näin kunnolla Linnunradan, kun se harmaana juovana kaartui yllämme koko taivaan läpi. Tuttuja tähtikuvioita oli vaikea löytää, sillä kaikki loisti niin kirkkaasti. Lukuisia kertoja hiljennyimme keskustelun lomassa ja vain tuijotimme ylös. Dyynillä istuessa tuntui vieläpä, että taivas olisi vähän lähempänä. Oli mahtava tunne olla siinä, maailman suurimman erämaan laidalla, universumi yllämme.

Lähdimme tavoittelemaan jossain kohtaa keskiyötä dyynin huippua, mikä osoittautui pimeässä paitsi raskaaksi, myös vaaralliseksi. Toverimme luovuttivat aiemmin ja lähtivät laskeutumaan alas, me jatkoimme vielä melkein huipulle asti. Siellä alkoi tuulemaan pirusti ja dyynin harjanne muuttui jyrkäksi. Taisin mennä hieman paniikkiin, kun seisoin harjanteen keskellä, molemmissa suunnissa jyrkkä pudotus pimeyteen. Onneksi hiekka upotti niin paljon, että askel ei päässyt juuri lipsumaan. Alasmeno kesti aikansa, mutta sinne päästyämme jäimme vielä nauttimaan olostamme kahdestaan. Vasta silloin kiinnitin huomiota siihen, mitä kuulin. Tai tarkemmin ottaen mitä en kuullut. Erämaassa oli täysin hiljaista. Ei pienintäkään ääntä, ainoastaan humina omissa korvissa. Sitä ei tule ikinä ajatelleeksi, kuinka meluisa metsäkin loppujen lopuksi on. Tämäkin seikka vahvisti mielikuvaamme siitä, että nyt tosiaan oltiin jossain jumalan selän takana.

Näiden ajatuksien kera palasimme leiriin, jossa kaikki jo nukkuivat, myös argentiinalaiset. Lievästi inhosta väristen hilauduimme peittojen alle, ja muistan kuinka nukuin ehkä tunnin koko yönä: enimmäkseen heräsin siihen, että naamani oli jäässä. Yritin vain kietoa huivia tiukemmin kasvojen ympärille ja sulkea silmät uudelleen. Viideltä meidät herätettiin, joten koettelemukseni ei onneksi jäänyt kovin monen tunnin mittaiseksi. Vielä pilkkopimeässä kapusimme kamelien kyytiin, ja lähdimme takaisin päin. Pikku hiljaa maisemaan alkoi tulla valoa ja värejä, ja lopulta aamuauringon ensimmäiset säteet valaisivat dyynejä. Paluumatkaankin kului puolitoista tuntia, ja perille päästyämme nautimme hotellilla aamiaista ja lepäsimme hetken, ennen kuin alkoi pitkä paluumatka takaisin Marrakechiin.




Vaikka reissumme ei ollutkaan mikään viiden tähden pakettimatka, tarjosi maailma ja luonto taas meille unohtumattoman elämyksen, josta nyt jo on jäljellä vain hyviä muistoja. Matkailu todella tekee rikkaaksi!