YOSEMITEN KANSALLISPUISTO

Yosemite on niitä paikkoja, joissa sanat loppuvat eivätkä kuvat riitä kertomaan. Alue pitää itse nähdä ja kokea, antaa sen täyttää se sopukka sydämessä joka on varattu ainutkertaisille ja upeille kokemuksille. Näin ainakin itse koin aivan liian lyhyeksi jääneellä retkellämme yhteen USA:n ensimmäisistä kansallispuistoista.

Yosemite on todella iso alue Sierra Nevadan vuoristossa, joka kuitenkin parhaiten tunnetaan Yosemite Valleysta; laaksosta jota dominoivat omintakeiset vuorenseinämät. Yhden niistä, El Capitanin, oletkin ehkä jo nähnyt Macbookisi taustakuvassa.

Kansallispuiston rajalla maksoimme pääsymaksun, joka oikeuttaa (kuten kaikissa kansallispuistoissa) viikon oleiluun. Matkalla oli alkanut sataa; se ei ole poikkeus tällä alueella joten olimme kyllä henkisesti varautuneet märkään reissuun. Koska Yosemite on niin suosittu, niin autoja väylillä riitti eikä varsinaisesti hurjastelemaan päässyt mutkikkailla teillä. Silloin tällöin maisema yhtäkkiä avautui ja näimme huikeita laaksoja ja alueelle tunnusomaisia hopeanharmaita kallioita. Välillä vuorenseinämästä kuohui alas vesiputouksia ja välillä taas sukelsimme vehreään metsään, jonka elinvoima veti vertoja suomalaiselle vastineelle.

Kauneinta oli kuitenkin laaksossa, ihmismassoista huolimatta. Yhdysvaltojen kansallispuistoissa ei ikinä pidä masentua suurista väkijoukoista: suurin osa tulee ja lähtee autolla, katsoen vain ns. pakolliset nähtävyydet ja tehden ehkä kilometrin, parin helpon patikoinnin keskeisimpien nähtävyyksien äärellä. Mikäli jalat yhtään kantavat, kannattaa suunnata jollekin pitemmistä vaellusreiteistä, jolloin palkinnoksi saa nauttia rauhasta, hiljaisuudesta ja oikeudesta omia maisemat lähes yksityiskäyttöön. Näin mekin teimme ja päätimme ottaa vaatimattomaksi aluksi yhden suht haastavan reitin, Four Mile Trailin, joka nousisi käytännössä pystysuoraa vuorenseinämää pitkin laakson hulppeimmalle näköalapaikalle, joka oli 2200 metrin korkeudessa. Alhaalta päin vuorenseinämää tuijottaessa urakka tuntui mahdottomalta, mutta kyltit sanoivat, että 7,4 km on matkaa, ei siis mikään mahdoton määrä. Ja niin me lähdimme nousemaan.

Ei mennyt kauan kun reisilihakset alkoivat huutamaan ja ajoittaisesta tihkusateesta huolimatta oli kuoriuduttava kuoritakista. Koska polku oli niin jyrkkä, etenimme kuitenkin ylös reipasta vauhtia ja aina nähdessäni miten taas olin ylempänä, sain kummasti lisää energiaa. Jossain kohtaa nousemiseen tottui eikä se enää edes tuntunut niin pahalta, mutta pureskelin silti ahkerasti Sisu-pastilleja sillä ne veivät hieman janontunnetta pois ja nautin niistä pienistä pysähdyksistä, kun oikeasti joimme vettä. Jaksaminen ei ollut ongelmamme vaan aika sekä sää: sade yltyi välillä kuuroiksi ja ukkonenkin alkoi jyrähdellä. Olisi vähän riskialtista lähteä ylös, mikäli ukkonen osuisi kohdallemme, mutta emme halunneet luovuttaakaan. Lisäksi oli enää muutamia tunteja pimeän tuloon eli meidän pitäisi olla todella nopeita ehtiäksemme ylös ja takaisin alas. Vaikka vuorenrinteelle tehty polku olikin hyvässä kunnossa, niin pimeällä ja liukkaalla se olisi äärimmäisen vaarallinen: pienikin lipsahdus tai liukastuminen ja tiput varmaan kuolemaan. Todellista korkeajännitystä siis!

Päätimme jatkaa ylöspäin...jonkin matkaa. Jäimme lopulta reilun kilometrin määränpäästämme, sillä nyt alas olisi tultava puolijuoksua mikäli haluaisimme ehtiä ennen pimeää. Maisemissa ei silti ollut valittamista; Yosemite Falls (maailman 20. korkein vesiputous) kuohui tasollamme ja vuorilta alas oli alkanut laskeutua sumupilviä, tehden senhetkisestä maailmastamme utuisen ja kauniin. Epätodellinen maisema, se oli. 

Alastulomme oli hurjaa juoksua ja kurveissa hirvitti (heh), mutta selvisimme hengissä ja autolle ehdimme sinä viimeisenä varttina kun vielä jotain näki. Emme olleet varanneet Yosemitelle enempää aikaa reissullamme, mikä kadutti - mutta lupasimme tulla uudelleen seuraavan 2 vuoden sisään reilummalla aikataulutuksella.

Jätimme siis vain väliaikaiset hyvästit kauniille laaksolle ja siirryimme jännittämään seuraavaa haastetta: Bensavalo oli syttynyt palamaan. Eihän siinä mitään, mutta laaksosta oli aika montakymmentä kilometriä lähimmälle bensa-asemalle. Luulimme, että noin parikymmentä, mutta matka sivistyksen pariin olikin lähemmäs viisikymmentä. Yli tai ali, loputtomalta se ainakin tuntui! Kun kansallispuistoihin lähtee, kannattaa huolehtia auton tankkauksesta, viimeistään niiden kylttien kohdalla jotka sanovat, että ei bensaa seuraavaan 150 kilometriin. ;)

Tietoa:
Yosemite National Park, California

Pinta-ala: 3 081 km²

auki vuoden ympäri, osa reiteistä kiinni talvisin
Sisäänpääsy: 30 e /auto